Aramis: Epätodennäköinen löytö

Seuraavana aamuna WoldeGabriel, White, Asfaw, ja Elema kerääntyivät suunnittelemaan päivän puuhia. Joutuisimme menemään vihamielisen Aliseran afarklaanin alueelle. Hankaluuksien välttämiseksi halusimme ensin tehdä diplomaattisen vierailun heidän asuttamaansa Adgantolen kylään kuusi afarpoliisia mukanamme. Elema olisi toinen vahvuutemme, sillä Bouri-Modaitun klaanin johtaja toimi alueviranomaisena ja nautti kaikkien Keski-Awashin klaanien kunnioitusta. Hyvähenkiseksi toivomamme jutustelun jälkeen tutkimusryhmä ajaisi takaisin länteen kohti Bouri-Modaitun aluetta ja jättäisi osan meistä kyydistä päästyämme kylästä silmänkantaman ulkopuolelle. Sieltä voisimme jatkaa matkaa menneisyyteen nykyisyyden häiritsemättä.

Adgantole oli löyhkäävä ja pölyinen kylä Awash­joen tulvatasangon laidalla. Afarit tapaavat yleensä tervehtiä toisiaan dagulla, käsisuudelmien ja kuulumisten vaihdon sekamelskalla. Muissa käymissämme kylissä ihmisiä tulvi ulos dagulle, mutta täällä tervehtimään tuli vain muutama. Klaanin johtaja pysytteli majassaan, ilmeisesti sairaana. Kun Elema meni puhumaan hänen kanssaan, White yritti pientä dagua huonovointisen näköisen nuorukaisen kanssa, mutta tämä käveli pian matkoihinsa.

”Tuo kaveri suuttui pari vuotta sitten, kun en palkannut häntä”, White sanoi. ”Hän tarttui veitseen ja hänet piti panna aisoihin.”

Kun Elema palasi päällikön luota, lähdimme takaisin kahden joen väliselle harjanteelle. Tarkkaan ottaen aikakävelymme seuraavan etapin olisi pitänyt olla 3,4 miljoonan vuoden takainen Maka, josta oli löytynyt Australopithecus afarensiksen leuka ja muita jäänteitä, mutta se sijaitsi joen toisella puolen. Afarien ja issojen välinen ammuskelu oli muuttanut joen lähistön ylityskelvottomaksi ei-kenenkään-maaksi, mikä oli hyvä eläimille mutta huono fossiilinetsinnälle.

Paras tunnettu näyte Au. afarensiksesta on Lucy, jonka Donald Johanson löysi itäafrikkalaisesta Hadarista vuonna 1974. Vuonna 1979 Johanson ja tuolloin vain 29-vuotias Tim White analysoivat ja julkistivat löytönsä muiden Hadarista ja Tansanian Laetolista löydettyjen fossiilien yhteydessä. 3,2 miljoonan vuoden taakse ajoitetulla Lucylla oli ulos työntyvä nenä ja vain hieman simpanssin aivoja isommat aivot. Lucyn lantio ja jalan luut – puhumattakaan varsinaisista jalanjäljistä, jotka olivat tallentuneet tuhkaan Laetolissa – paljastivat sen jo liikkuneen kahdella jalalla. Jotkut tutkijat kuitenkin väittivät, että Lucyn pitkät, kaarevat sormet, pitkät käsivarret ja jotkin muut piirteet osoittivat sen sopeutuneen liikkumaan myös puissa simpanssin lailla. Useimmat tutkijat olettivat sen esi-isien näyttäneen simpansseilta ja kävelleenkin niiden tapaan, keikkuneen puissa ja edenneen maassa rystykävelyllä. Tarvittiin vain luut, jotka todistaisivat sen. Heitä odotti jymy-yllätys.

”Me pidimme Lucya primitiivisenä”, White sanoi ajellessamme harjanteen viertä ja nauroi makeasti. ”Meillä ei ollut hajuakaan siitä, mitä primitiivinen tarkoitti.”

Muutamaa sataa metriä myöhemmin White kehotti radiollaan toisia autoja pysähtymään. Me aikakävelijät astuimme ulos, loput jatkoivat matkaa. Edellispäivänä olimme kävelleet itään päin kohti jokea; tänään etenimme lounaaseen halki eroosion nakertaman erämaan, jota kutsutaan Keski-Awashin kompleksiksi (CAC). Sen sydämessä sijaitsi Aramis, Ardin kotipaikka.

Giday WoldeGabriel kollegoineen oli 1990-luvun alusta lähtien koonnut pala palalta CAC:n monimutkaista geologiaa. Suunnilleen 5,2 miljoonaa vuotta sitten valtavalle tulvatasangolle syöksyi laavavirta. Ajan mittaan tälle basalttipohjalle kasaantui sedimenttejä. Silloin tällöin tulivuorenpurkaukset synnyttivät sedimenttien väliin ohuita tuhkasaumoja, jotka olivat kuin hillokerroksia jättimäisessä täytekakussa. Pinnan alta ylös työntyvä magma kallisti kakkua länteen päin ja paljasti kauan hautautuneina olleita sedimenttejä ja usein ajoittamiskelpoista tuhkaa. Kävelimme kallistuneiden kerrostumien luo, kuljimme vaakasuoraan tilassa ja porauduimme samalla pystysuoraan aikaan. Vuosituhansien kuluessa tektoniset liikkeet ovat valitettavasti tönineet CAC-kakkua milloin minnekin, ja eroosiokin on syönyt ja sekoittanut kakun kerroksia ja kuorrutusta.

Kun lähdimme laskeutumaan harjanteelta, WoldeGabriel pysähtyi nakuttelemaan kivivasarallaan lubakatuffiksi kutsumaansa kalpeaa, vulkaanista kivikerrosta. (Keski-Awashin vulkaanisille tuffityypeille on annettu afarinkielisiä eläinten nimiä; lubaka merkitsee leijonaa.) Lubakatuffi ei sisällä radiometrisesti ajoittamiskelpoisia mineraaleja, mutta melko lähellä sen alapuolella sijaitsi toisenlaista ainesta, jonka ajoittaminen on mahdollista. Maan magneettinen napaisuus on aikojen mittaan vaihdellut nopeasti, ja se näkyy joidenkin kivilajien magneettisten mineraalien suuntauksessa. Yhden tällaisen napaisuuden vaihtumisen tiedetään tapahtuneen 4,18 miljoonaa vuotta sitten, ja sen jälkiä näkyy CAC:n sedimenteissä.

Juuri tämän aikaleiman alapuolella sijaitsi ensimmäinen kohteemme: pusikkoinen tasanko, jolta löytyi vuonna 1994 kivettynyt leukaluu. Kävi ilmi, että luu oli hyvin samankaltainen kuin niissä fossiileissa, jotka Meave Leakey ryhmineen oli löytänyt kahdesta kohteesta Kenian Isosta hautavajoamasta ja joille hän oli antanut nimen Australopithecus anamensis. Lisää todisteita löytyi sittemmin Keski-Awashista paikasta nimeltä Asa Issie, samasta sedimenttikankaasta koostuneesta ”tilkkutäkistä” noin kymmenen kilometrin päästä tästä paikasta.

Kaikki nuo fossiilit olivat hieman vanhempia ja primitiivisempiä kuin Au. afarensis, mutta Keniasta löytyneen sääriluun ja Asa Issiestä löytyneen reisiluun perusteella myös Au. anamensis kulki kahdella jalalla. Tutkijapiireissä vallitsee yksimielisyys – mikä on tuiki harvinaista paleo­antropologiassa – siitä, että näiden kahden lajin välinen ero on pelkästään ajallinen. Toisin sanoen nimet edustavat kahta mielivaltaista pistettä yhdessä evoluutiokehityksessä, eikä niiden välillä ole selvää jakolinjaa.

Näkymä Keski-Awashin hominidievoluu­tioon pimenee tilapäisesti Au. anamensiksen takana. Kellertävänvihreä savi, jolla kävelimme, valettiin 4,4–4,3 miljoonaa vuotta sitten, kun tämä CAC:n osa oli pitkälti Yardijärven kaltainen. Savessa oli säilynyt vain kalaa, mutta kalakerroksen alapuolella sijaitsi huikea palkinto.

Laahustimme kiviselle, auringon polttamalle tasangolle, jonka ainoa maastonpiirre oli basalttikivien karkea puolikehä paikassa, jossa Tokion yliopiston paleoantropologi Gen Suwa näki 17. joulukuuta 1992 maasta pilkistävän arvoituksellisen poskihampaan. Se pystyttiin juuri ja juuri määrittämään hominidin hampaaksi. Pari päivää myöhemmin fossiilinetsijä Alemayehu Asfaw löysi lähistöltä lapsen leuan kappaleen, jossa oli kiinni ensimmäinen poskihammas.

”Tuo poskimaitohammas ei muistuttanut mitään näkemääni hominidilapsen hammasta, ja minä olin sentään nähnyt ne kaikki”, White kertoi. ”Gen ja minä vain katsoimme toisiamme. Meidän ei tarvinnut sanoa mitään. Tämä oli jotain paljon primitiivisempää.”

Ryhmä määritteli etsintäsäteen ja alkoi kammata aluetta puhtaaksi. WoldeGabriel kävi kiinni geologiaan ja havaitsi, että hominidikerrokset sijoittuivat kahden vulkaanisen tuhkakerroksen väliin: alempi niistä oli gàalatuffia (kameli), ylempi daam aatu -tuffia (paviaani). Iänmäärityksellä niihin ei saatu eroa – molemmat olivat 4,4 miljoonaa vuotta vanhoja. Tulivuorenpurkaukset olivat siis vanginneet väliinsä rajallisen ajanjakson, joka kattoi kenties vain tuhat vuotta. Kaikkialta yhdeksän kilometriä pitkän kaaren varrelta, missä tuo kerrostuma työntyi esiin, löytyi fossiileja: apinoita, antilooppeja, sarvikuonoja, karhuja, lintuja, hyönteisiä, puuta ja muita kasvinosia, jopa fossiloituneita kuoriaisten lantapalloja. He antoivat paikalle läheisen kuivuneen joenpohjan mukaan nimen Aramis.

”Tässä paikassa täyttyivät noihin aikoihin kaikki edellytykset”, White sanoi ympärilleen viittoillen. ”Kaikki oli kohdallaan.”

Seuraavana vuonna ryhmä alkoi tutkia erästä kohdetta noin kilometrin päässä täältä länteen. Sieltä löytyi lisää hominidifossiileja – kulumaton yläkulmahammas; helmimäinen, kaunis poskihammas; lisää hampaita; sitten käsivarren luu. Vielä hominidiluitakin tärkeämpiä olivat vastaansanomattomat todisteet olennon asuttamasta ekologisesta kontekstista. Tutkijat olivat lähes vuosisadan ajan olettaneet, että esi-isämme alkoivat kävellä kahdella jalalla lähdettyään metsistä – joissa sukulaisemme apinat edelleen elävät – avoimille ruohomaille ehkä voidakseen liikkua tehokkaasti pitkiä matkoja tai nähdäkseen savanniruohon yli. Ylivoimainen enemmistö Aramisin nisäkäsluista kuului kuitenkin metsämaiden apinoille ja antiloopeille. Hominidihampaiden kuluminen ja niiden kiilteen isotooppianalyysi viittasivat nekin puustoiseen ympäristöön liittyvään ruokavalioon. Jos olento oli todellakin kaksijalkainen – toistaiseksi todisteet siitä olivat vain epäsuoria – yksi ihmisen evoluutiotieteen pyhistä opinkappaleista saattoi olla kuollut. Ryhmä antoi uudelle hominidille nimen Ardipithecus ramidus. (Ardi merkitsee afariksi maata tai lattiaa ja ramid juurta.)

Vuonna 1994 ryhmä palasi innokkaana paikalle. Normaalisti jokaisen hermot ja voimat kuluvat ensimmäisenä kenttäpäivänä leirin pystyttämisen vaatimaan kuumeiseen logistiikkaan, mutta nyt kaikki ryntäsivät päivän viimeisten valonsäteiden turvin takaisin löytöpaikalle. (White on jämäkkä ”kenttäkenraali”, ja voi sitä onnetonta, joka pystyttää oman telttansa ennen kuin yhteisalue on kunnossa tai unohtaa ottaa tärkeät kartat mukaan.)

Auringon laskiessa Yohannes Haile-Selassie löysi käden luun alle kivenheiton päässä paikasta, josta Ardin hampaat oli löydetty edellisvuonna. Seuraavana päivänä ryhmä alkoi seuloa paikan irtonaista, hiekkaista maata ja löysi lisää käsi- ja jalkaluita. Seuraavaksi löytyi sääriluu ja lopulta kallo ja lantio, jotka olivat molemmat murskana. Kaikki suuremmat luut olivat heikossa kunnossa ja murenivat jauhoksi irrotessaan tiukkaan pakkautuneesta sedimentistä. Aina kun luu löytyi, se kasteltiin moneen otteeseen kovetusaineeseen. Sitten se kaivettiin maasta sedimenttimöykyssä, joka kipsattiin kuljetettavaksi museoon Addis Abebaan.

Kukaan tutkijoista ei ollut aluksi uskaltanut ajatella asiaa, mutta he olivat selvästikin löytäneet yksittäisen luurangon, joka oli yhtä täydellinen kuin Lucy mutta täysin erilainen kuin mitä oli koskaan aiemmin nähty. Useimmissa muissa paikalta löydetyissä luissa näkyi hyeenojen jälkiä, mutta hominidiluuranko oli kuin ihmeen kaupalla koskematon. Naisen kuoltua ohi kulkeneet virtahevot tai muut kasvinsyöjät olivat ilmeisesti talloneet hänen jäänteensä mutaan suojaan raadonsyöjiltä. 4,4 miljoonan haudassa vietetyn vuoden jälkeen yksi tai kaksi lisävuotta pinnalla olisi muuttanut ne kaikki tomuksi.

”Se oli enemmän kuin onnea”, White sanoi. ”Se oli kaikkien todennäköisyyksien vastaista.”

Luurangon nostamiseen tarvittiin vielä kaksi vuotta, sen puhdistamiseen ja luiden preparointiin useita vuosia. Aramisista löydettyjen 6000 muun luun preparointiin ja luettelointiin, hampaiden isotooppitutkimuksiin ja geologisten hienouksien erittelyyn kului niihinkin vuosia. Sillä välin uuteen virtuaaliseen antropologiaan perehtynyt Suwa kerroskuvasi luut, jotka olivat liian hauraita käsiteltäviksi, ja loi niistä digitaaliset versiot analysoinnin pohjaksi. Viidentoista vuoden ajan vain hän, White ja muutama muu kollega pääsivät käsiksi luurankoon. Muut joutuivat odottamaan sitä, että ryhmä oli valmis julkaisemaan löytönsä.

Ajaessamme takaisin Adgantoleen pysähdyimme Ardi-luurangon löytöpaikalle, tien alapuolella olevalle, suunnilleen tenniskentän kokoiselle tasamaalle. Kaivauspaikkaa peitti suuri kivikasa. Paikka oli nyt hiljainen, mutta saatoin kuvitella innostuneet huudahdukset, joita kunkin luun – niitä oli yhteensä 125 – löytyminen maasta tai myöhemmin kipsikerroksen alta museossa sai aikaan.
”Mitään heureka-hetkiä ei ollut”, White kertoi tyynesti myöhemmin, kun pystyi puhumaan vapaammin. Sitten hän kuvaili puolen tusinaa sellaista. Yhden hän koki poistaessaan kipsin pienestä, jalassa sijaitsevasta mediaalisesta vaajaluusta, joka kiinnittyy isovarpaaseen. Ihmisillä ja kaikilla muilla hominideilla kyseisen luun nivelpinta on sellaisessa asennossa, että isovarvas on linjassa muiden kanssa ja tarjoaa vahvan ”varvastuennan” tehokkaalle kaksijalkaiselle askellukselle. Ihmisapinoilla nivelpinta osoittaa eri suuntaan, jotta isovarvas voi erottautua muista varpaista ja puristua niitä vasten ja ihmis­apina saa tiukan otteen puusta. Tämän avainpiirteen perusteella Ardi oli ihmisapinan kaltainen. Sen jalan muissa piirteissä ei kuitenkaan ollut mitään ihmisapinamaista, vaan se sisälsi ominaisuuksia, jotka mahdollistivat pystykävelyn.

Tutkijat löysivät kaikkialta vastaavia erilaisten ominaisuuksien mosaiikkeja: osa piirteistä oli hyvin primitiivisiä, osa kehittyneitä ja pelkästään hominidimaisia. Ardi ei ollut mikä tahansa kaksijalkainen tai mikä tahansa nelijalkainen. Se oli kumpaakin.

Kysyin Whitelta, oikeuttaisiko Ardin siirtymävaiheelta vaikuttava muoto Ar. ramiduksen kutsumisen ”puuttuvaksi renkaaksi”. Hän säpsähti jo kysymyksen kuultuaan.

”Tuo termi on väärin niin monessa mielessä, etten edes tiedä mistä aloittaa”, hän sanoi. ”Pahinta on siihen sisältyvä oletus, jonka mukaan joskus on ollut olemassa jokin simpanssin ja ihmisen välimuoto. Tuo virheellinen tieteellinen oletus on vainonnut evolutiivista ajattelua alusta lähtien, mutta Ardin pitäisi tehdä siitä loppu.”

Jos Keski-Awashin tutkimusryhmä on oikeassa, Ar. ramidus ei ole millään muotoa nykyisen simpanssin tai gorillan kaltainen. Ihmisapinat ja ihmiset polveutuvat totta kai yhteisestä esi-isästä, mutta niiden sukuhaarat ovat kehittyneet siitä lähtien erillisinä täysin eri suuntiin.

• Edellinen Sivu 6 / 10 Seuraava