Vesisotaa ja vuoropuhelua

Jordaniin liittyvät aseelliset yhteenotot alkavat Israelin perustamisesta vuonna 1948 ja siitä, että maan tarvitsemien vesivarojen tunnustettiin sijaitsevan sen rajojen ulkopuolella. Israelin olemassaolo on riippuvainen Jordanjoesta, jonka latvavedet sijaitsevat Syyriassa ja Libanonissa ja varastoituvat Gennesaretinjärveen ja jonka sivujoetkin saavat alkunsa Israelin ulkopuolelta.

Israelin naapurit ovat samanlaisessa tilanteessa. Niiden olemassaolo on yhtä lailla vaarassa, joten sodan ja rauhan välinen raja on seudulla hyvin häilyvä. Syyria yritti 1960-luvulla johtaa Baniyasjoen – Golanin kukkuloilla sijaitsevan Jordanin latvajoen – vettä käyttöönsä, mutta Israel esti hankkeen ilmaiskuilla. Kun arabit sitten hyökkäsivät Israelin kansallista vesikanavahanketta vastaan, kuuden päivän sota oli valmis syttymään. Israel ja Jordania olivat vähällä ajautua taisteluun Jarmukjoen hiekkasärkästä vuonna 1979, ja vuonna 2002 Israel uhkasi tulittaa viljelysten pumppaamoja Hasbanilla, yhdellä Jordanin latvajoista Etelä-Libanonissa.

Vesisodat ovat kuitenkin johtaneet myös vuoropuheluun. ”Vain harva tärkeä vedenlähde ei ylitä vähintään yhtä poliittista rajaa”, sanoo Gidon Bromberg, Lähi-idän Maan ystävien is­raelilainen varajohtaja. ”Siksi valtioiden välille syntyy luonnostaan keskinäinen riippuvuussuhde.” Luonnonvarojen jakaminen saattaakin Brombergin mukaan olla tie rauhaan, koska se pakottaa ihmiset yhteistyöhön. Jordania ja Israel esimerkiksi sopivat 1970-luvulla vesivarojen jakamisesta, vaikka olivat virallisesti sotatilassa. Israelin ja palestiinalaisten vesiyhteistyö on jatkunut, vaikka rauhanprosessi on muissa asioissa ajautunut umpikujaan.

”Se tuntuu järjenvastaiselta, mutta vesi on aivan liian arvokasta, jotta siitä kannattaisi ryhtyä sotimaan”, sanoo yhdysvaltalainen Chuck Lawson, joka työskenteli virkamiehenä Israelin ja Palestiinan vesikysymysten parissa 1990-luvulla. ”Ihmiset tarvitsevat vettä poliittisesta tilanteesta riippumatta, joten se on voimakas kannustin saada asiat toimimaan.”

Bromberg vei minut eräänä päivänä huhtikuussa 2009 luonnonlähteelle, josta kuivilla kukkuloilla Jerikon lähellä, muutama kilometri Jordanjoesta länteen sijaitseva 4 500 asukkaan Aujan palestiinalaiskylä saa vetensä. Talven sateiden paisuttama lähde virtasi esiin pienestä, kivikkoisesta keitaasta, ja me seurailimme kapeaa betoniränniä, joka johtaa vettä monen kilometrin päässä sijaitsevaan kylään. ”Aujan maatalous on täysin riippuvainen tästä vedestä”, Bromberg sanoi. ”Kun tämä lähde kuivuu, maatalouden vedensaantikin loppuu.”

Osin idealisti, osin poliittinen aktivisti Bromberg syntyi Israelissa, varttui Australiassa ja palasi Israeliin vuonna 1988 rauhanrakentajaksi. Haastamalla maansa jakamaan vesivaroja tasapuolisesti hän on ravistellut kovan linjan israe­lilaispoliitikkoja, jotka pitävät vettä kansallisen turvallisuuden kysymyksenä ja voimavarana, jota on suojeltava mustasukkaisesti.

Miehitettyään Länsirannan vuonna 1967 Israel on rakentanut Jordanlaaksoon kymmeniä siirtokuntia ja muualle Länsirannan alueelle noin 120. Uudisasukkaat saavat vettä Mekorotilta, Israelin kansalliselta vesivirastolta, joka on porannut Länsirannalle 42 porakaivoa lähinnä Israelin kaupunkien tarpeisiin. (Maailmanpankin vuonna 2009 julkaiseman raportin mukaan israelilaiset käyttävät neljä kertaa niin paljon vettä kuin palestiinalaiset, ja suuri osa siitä menee maatalouteen. Israel kiistää tuon ja sanoo kansalaistensa käyttävän vain kaksinkertaisen määrän vettä ja senkin säästeliäästi.) Oli miten oli, Länsirannan israelilaissiirtokunnat saavat vettä uima-altaisiin ja nurmikoilleen sekä lukuisien peltojensa ja kasvihuoneidensa kasteluun.

Israelin sotilashallinnon alaisia Länsirannan palestiinalaisia taas on laajalti estetty kaivamasta omia porakaivoja, joten he saavat vettä vain matalista kaivoista, luonnonlähteistä ja kuivaan ilmaan nopeasti haihtuvista sateista. Kun nuo vesivarat ehtyvät kesän mittaan, Aujan palestiinalaisilla ei ole Brombergin mukaan muuta vaihtoehtoa kuin ostaa vettä Israelilta noin puolen euron kuutiometrihintaan. Näin he käytännössä ostavat takaisin vettä, jonka Mekorotin pumput ovat ottaneet heidän jalkojensa alta. Samat pumput laskevat pohjaveden tasoa ja vaikuttavat palestiinalaisten lähteisiin ja kaivoihin.

Kun Bromberg ja minä seurasimme Aujan lähdettä itään, ohitimme piikkilanka-aidan takana olevan pumppu- ja putkirakennelman: Mekorotin kaivon, joka nosti vettä 600 metristä. ”Sinisiä ja valkoisia putkia”, Bromberg sanoi. ”Siltä vesivarkaus näyttää täällä päin maailmaa.”

Israelin vesiasioiden pääneuvottelija Noah Kinnarti on eri mieltä. Hän sanoo, että maanalainen vesi ei tunne rajoja, ja huomauttaa, että myös israelilaisten on ostettava vetensä. ”Palestiinalaiset ovat sitä mieltä, että Länsirannalle lankeava sade kuuluu heille”, hän sanoi tavatessamme hänen kibbutsillaan Gennesaretinjärven lähellä. ”Oslon rauhanneuvotteluissa kuitenkin sovittiin veden jakamisesta. He eivät vain pysty saamaan asioita kuntoon.”

FOEME alkoi nostaa näitä vaikeita asioita pöydälle vuonna 2001, jolloin israelilaisten ja palestiinalaisten välinen väkivalta oli kiivasta. Keskittymällä ensin etsimään keinoja vedenlaadun parantamiseen järjestö sai tukea toiminnalleen ja rakensi luottamusta Hyvä vesinaapuruus -valistushankkeen avulla. Se pyrkii myös perustamaan jordanialais-israelilaisen rauhanpuiston eräälle joen pääuoman saarelle. Kenties tärkeintä on se, että järjestö on painostanut hallituksia noudattamaan rauhansopimuksiin sisältyviä vedenjakositoumuksia ja tähtää siihen, että Jordanista saataisiin malliesimerkki vesisotien välttämiseen tähtäävästä yhteistyöstä.

”Ihmiset kaikkialla maailmassa yhdistävät Jordanjoen rauhaan”, sanoo FOEME:n entinen Jordanian-aluejohtaja Munqeth Mehyar. ”Me vain autamme sitä elämään sen mukaisesti!”
Kun palasin Aujalle toukokuun alussa, sen lähde oli kutistunut noroksi, joten kylä oli kuiva kuin kourallinen talkkia. Kylää ympäröivät pellot aukenivat tyhjinä ja elottomina. Pojat pot­kivat kylän tasaisessa kohdassa jalkapalloa ja nostattivat samalla ilmaan kieppuvan pölypilven. Heidän vanha nahkapallonsakin oli kulunut kangasmaisen karheaksi.

Pysähdyin käymään Muhammad Salama -nimisen vanhan viljelijän kotona. ”Talooni ei ole tullut juoksevaa vettä viiteen viikkoon”, Salama sanoi. ”Nyt minun on ostettava joka päivä tankillinen vettä Mekorotilta, jotta saan vettä perheelleni, lampailleni, vuohilleni ja hevosilleni.” Hänen on ostettava eläimilleen myös rehua, koska vettä ei riitä viljelysten kasteluun. Rahaa hän saa myymällä karjaansa, ja hänen poikansa ovat menneet töihin israelilaiseen siirtokuntaan kasvattamaan tomaatteja, meloneja ja muita viljelykasveja, joille toimitetaan vettä palestii­nalaisviljelijöiden ulottumattomissa olevasta pohjavesisuonesta. ”Mitä voimme tehdä?” hän kysyi ja kaatoi minulle muovipullosta lasillisen Mekorot-vettä. ”Se ei ole reilua, mutta me olemme voimattomia asian edessä.”

Tuona kirkkaana päivänä näimme kuivan, ruskean laakson takana harmaanvihreän kasvillisuuskaistaleen, joka osoitti Jordanjoen reitin. Hetken aikaa sen vedet näyttivät olevan ulottuvillamme. ”Sinne päästäkseni minun pitäisi hypätä yli sähköaidan, selviytyä miinakentästä ja taistella Israelin armeijaa vastaan”, Salama sanoi. ”Minun pitäisi aloittaa vesisota!”

• Edellinen Sivu 2 / 2