Kesyyntymisen salaisuudet

”Hei! Miten menee?” sanoo Ljudmila Trut ja kumartuu avaamaan Mavrik-nimikyltillä merkityn häkin ovea.

Seisomme kahden pitkän häkkirivin välissä maatilalla eteläsiperialaisen Novosibirskin kaupungin kupeessa, mutta 76-vuotias biologi ei suinkaan puhu minulle vaan häkissä majailevalle karvaturrille. En ymmärrä venäjää, mutta tunnistan silti hänen puheestaan äidillisen lämmön, jollaista voi usein havaita koiranomista­jien äänessä, kun he puhuvat lemmikeilleen.

Trutin huomion kohteena olevalla shetlanninlammaskoiran kokoisella Mavrikilla on kellanruskea turkki ja rinnassa valkoinen merkki. Se hoitaa oman osuutensa tervehdysseremoniasta: heiluttaa häntäänsä, kierähtää selälleen ja läähättää huomiota kerjäten. Avoseinäisen vajan ka­pean käytävän häkeissä olevat kymmenet muut koiraeläimet liittyvät kuoroon ja ulvovat ja urisevat yhtenä hillittömästi vellovana karvamerenä.

”Kuten näkyy, ne kaikki haluaisivat ihmisen huomiota”, sanoo Trut mekkalan yli. Tänään Mavrik on se onnekas, joka sitä saa. Trut kurottaa häkkiin, kaapaisee eläimen syliinsä ja ojentaa sen minulle. Se näykkii hellästi kättäni ja on kainalossani kiltisti kuin mikä tahansa sylikoira.