Vasta löydetty minityrannosaurus eli arktisella alueella

Paleontologit ovat tehneet pienikokoisen mutta sitäkin merkittävämmän löydön Pohjois-Alaskassa Yhdysvalloissa. Kyseessä on uusi tyrannosauruslaji, joka on kooltaan noin puolet läheisestä sukulaisestaan, T. rexistä.

torstai 20. maaliskuuta 2014 teksti Christine Dell’Amore, National Geographic News

Tyrannosaurus rexin pohjoinen miniversio, joka on saanut nimekseen Nanuqsaurus hoglundi, on noin kuusi metriä pitkä hännästä kuononpäähän. Ensimmäinen osa sen nimestä, Nanuq, tarkoittaa Alaskan alkuperäisasukkaiden kielellä jääkarhua. Se viittaa tyrannosauruksen asemaan petoeläimenä myöhemmän liitukauden ravintoketjun huipulla. Nimen toisella osalla, hoglundilla, taas on haluttu kunnioittaa filantrooppi Forrest Hoglundia. Tämä käy ilmi tuoreesta raportista, joka julkaistiin 12. maaliskuuta tieteellisessä PLOS ONE -nettilehdessä.

Paleontologeilta oli vähällä mennä koko N. hoglundi sivu suun, kun he vuonna 2006 etsivät tietyn tyyppistä sarvellista hirmuliskoa Prince Creek -muodostuman alueelta. Poistaessaan 70 miljoonaa vuotta vanhoja kallionkappaleita eräästä luolasta paleontologi Tony Fiorillo näki epätavallisia luita, jotka vaikuttivat pääkallon kappaleilta. Sinä ajankohtana ”meillä oli verkossa isompia kaloja, joten siirsimme ne syrjään”, hän sanoo, ”mutta jotkin asiat vain tarttuvat mieleen.”

Myöhemmin, kotona laboratoriossa, Tony Fiorillo tajusi, että hän ehkä oli löytänyt uuden tyrannosauruslajin leuan sekä kallon yläosan kappaleita.

Monet samankaltaisuudet – muun muassa luonteenomainen harja fossiilin päässä – viittasivat siihen, että lihansyöjälisko oli läheistä sukua T. rexille, ”ei mikään kaukainen serkun kummin kaima”, vitsailee Tony Fiorillo, jonka toimipaikka on Perot Museum of Nature and Science Dallasissa.

Miksi niin pieni kooltaan?

Vaikka T. rex epäilemättä on ”hirmuliskojen supertähti”, sanoo Tony Fiorillo, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa on liitukaudella elänyt monia tyrannosauruslajeja.

N. hoglundin elinaikana ilmasto Pohjois-Alaskassa – joka tuolloin kuului muinaiseen Laramidia-nimiseen mantereeseen – oli paljon nykyistä lämpimämpi. Siellä oli kylmä vuodenaika, mutta se ei ollut yhtä jäätävän kylmä kuin nykyinen talvi. Hirmuliskot ovat todennäköisesti vaeltaneet laaksoissa mahtavien lumipeitteisten huippujen välissä ja jahdanneet muita hirmuliskoja, muun muassa yhtä hadrosauruslajia, kun ympäristöä hallitsivat ylväät punapuut ja kukkien koristamat rannikkotasangot. Näin kuvailee silloista maisemaa Tony Fiorillo, joka on saanut tukea työlleen National Geographic Societyn Waitt Grants -ohjelmasta.

Myös tuohon aikaan Arktis oli kuitenkin oloiltaan ankaraa seutua, missä pitkät valoisat ja pimeät jaksot vuorottelivat ja missä tiettyinä vuodenaikoina oli ravinnosta pulaa. Saaliseläinten määrä lienee lisääntynyt räjähdysmäisesti kesällä, mutta väheni taas pimeän talven aikana niin, ettei pedoilla ollut paljon syötävää.

Ravinnon puute voi ehkä selittää N. hoglundin pienen koon, koska suuri eläin ei pysy hengissä niukalla ravinnolla, Tony Fiorillo selittää.

Erikoista on kuitenkin se, että yleisen biologian nyrkkisäännön mukaan monet eläimet ovat napaseuduilla suurempia kuin muualla – esimerkiksi jääkarhu on suurin karhulaji, huomauttaa paleontologi Matt Lamanna Pittsburghissa Yhdysvalloissa toimivasta Carnegien luonnonhistorian museosta. Syy voi olla se, että suuret eläimet haihduttavat lämpöä hitaammin kuin pienet.

”Tämä oli varsin yllättävä löytö”, sanoo Matt Lamanna, joka ei ollut osallisena uudessa tutkimuksessa. ”Nykymaailmassa napaseuduilta löytyy yleensä aina suurempia lajeja, ja on mielenkiintoista, jos tilanne liitukauden maailmassa olikin toisenlainen.”

Höyhenpeitteinen napaseudun asukki?

Vasta löydetyn hirmuliskon elintavoista ei juuri ole tietoa, mutta joitakin vihjeitä on saatu. Esimerkiksi sen kallon muoto viittaa siihen, että sen aivoissa on ollut erityisen laaja haistamiseen liittyvä alue. Siitä taas voitaisiin päätellä, että minilisko – samoin kuin T. rex – on saalistaessaan turvautunut pitkälti hajuaistiinsa.

On myös mahdollista, että N. hoglundilla muiden tyrannosaurusten tavoin oli kehonsa peittona höyhen- tai sulkakerros. Matt Lamanna lisää vielä, että jos kuvitellaan ”todennäköisesti tasalämpöinen eläin, joka elää kaukana pohjoisessa, on syytä olettaa, että [höyhenpeite] oli ehkä vähän paksumpi kuin sen etelämpänä elävillä sukulaisilla”.

Avoimista kysymyksistä huolimatta on kuitenkin yksi asia, joka antaa elävän kuvan N. hoglundista: puremajäljet, jotka peto miljoonia vuosia sitten jätti saaliseläintensä luihin. Myös saaliseläinten jäännöksiä on löydetty juuri Prince Creek -muodostuman lähettyviltä.

”Kun näkee hampaiden jäljet, saa hyvän käsityksen siitä, minkälaisia nämä eläimet todellisuudessa olivat”, sanoo Tony Fiorillo, ”niin etteivät ne vaikuta vain kiinnostavien esineiden kokoelmalta.”

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...