Kotilot ilman kuorta

Vapaakiduskotilot liukuvat elämässä eteenpäin sileinä ja alastomina kuin vastasyntyneet. Miljoonia vuosia sitten kuorensa karistaneet etanansukuiset eläimet hilaavat ihoaan, lihaksiaan ja elimiään limavanojen päällä pitkin merenpohjia ja koralleja. Vapaakiduskotiloita elää niin kylmissä kuin lämpimissäkin vesissä ja jopa merenpohjan kuumien lähteiden lähistöllä – yhtä hyvin hiekkaisilla matalikoilla ja riutoilla kuin yli kilometrinkin syvyydessä.

Kotiloiden luokkaan ja sitä kautta nilviäisiin kuuluvat, yleensä sormenpituiset eläimet elävät täysin suojattomina kidukset selässään törröttäen. (Alaluokan tieteellinen nimi Nudibranchia merkitsee ”paljasta kidusta”, ja juuri kyseinen piirre erottaa vapaakiduskotilot muista merietanoista.) Vaikka ne voivatkin irrottaa lihaksikkaan jalkansa otteen kieppuakseen meren virtauksessa – muutama laji osaa jopa uida vapaasti – niillä on vain harvoin kiire minnekään.

Miksi syöpöttelijöiden keskellä pyörivät vapaakiduskotilot eivät sitten katoa parempiin suihin? Koska yli 3 000 lajilla on suojanaan hyvät puolustusmekanismit. Ne voivat olla kovanahkaisia, kuhmuraisia ja karheita, ja ne ovat myös vaihtaneet sukulaisilleen ominaisen kuoren kevyempiin aseisiin: myrkyllisiin eritteisiin ja polttiaissoluihin. Muutama laji valmistaa itse oman myrkkynsä, mutta useimmat jalostavat syömäänsä ravintoa. Esimerkiksi myrkyllisiä sienieläimiä syövät lajit muuntavat ja varastoivat ärsyttävät ainesosat elimistöönsä ja erittävät niitä uhattuina ihosolujen tai rauhasten kautta. Joillakin kotiloilla on nematokystejä eli poltinrakkoja, joita ne ovat saaneet syömistään tulikoralleista, merivuokoista ja hydroideista. Pistoille immuunit kotilot käyttävät omien ominaisuuksiensa lisäksi hyväkseen sotasaalista.

Moni liikkuva vapaakiduskotilo – joka on tulilinjalla siirtyessään päiväsaikaan ruokailupaikalta toiselle – varoittaa aseistaan miljoonien vuosien aikana kehittyneillä räikeillä väriyh­distelmillä ja kuvioilla. Värit nostavat ne esiin riutan vihreistä ja ruskeista sävyistä ja saavat saalistajat varuilleen – yrittäjät oppivat nopeasti välttämään syömäkelvottomuudesta varoittavia värejä. Kuviointeja jäljittelemään kykenevät eläimet, esimerkiksi myrkyttömät vapaakiduskotilot, laakamadot ja muut selkärangattomat, saavat niin ikään nauttia rauhasta.

Syrjäänvetäytyvämmät vapaakiduskotilot, jotka ruokailevat yöllä tai pienillä alueilla, saattavat panostaa enemmänkin hailakkaan tai kirkkaaseen suojaväriin kuin kontrasteihin, vaikka monilla niistäkin on myrkkyaseita. Sienieläimiin ja muihin kotiloiden syömiin kohteisiin sopiva väritys voi kadottaa isoimmatkin, käsivarren mittaiset merietanalajit näkyvistä.

Tuollaiset lajit voivat mennä tarkkasilmäisimmältäkin sukeltajalta sivu silmien, mutta räiskyvät lajit taas hyppäävät esiin rouskuttaessaan korallia, tarrautuessaan seinämään tai kulkiessaan pohjavirtauksen kyydillä. Onnekas saattaa nähdä kymmeniä tai satojakin kotiloita ruokaisassa paikassa syömässä tai parittelemassa tai lautasen kokoisia ”aurinkovoimalla kulkevia” lajeja, jotka saavat ravinteet kehossaan kasvavista fotosynteettisistä levistä.

Vapaakiduskotilot ovat sokeita omalle kauneudelleen, sillä niiden pienet silmät erottavat oikeastaan vain valoisuuden vaihteluita. Sen sijaan ne haistavat, maistavat ja tuntevat maailmaa päässään sijaitsevien rinoforien ja suulonkeroiden avulla. Kemialliset signaalit ohjaavat niitä ravinnon lähteille – niin korallien ja sienten kuin hanhenkaulojen, mätimunien, pikkukalojen ja vaikka toistensakin luo.

Koska vapaakiduskotilot ovat hermafrodiitteja eli niillä on sekä koiraiden että naaraiden sukuelimet, ne voivat hedelmöittää toinen toisensa, mikä nopeuttaa parin löytämistä ja kaksinkertaistaa lisääntymismenestyksen. Lajista riippuen vapaakiduskotiloparit munivat jopa kaksi miljoonaa nauhaa, rihmaa tai sekalaista möykkyä kerrallaan.

Kaikki kohtaamiset eivät silti pääty yhtä hedelmällisesti. Joskus kotilo syö toisen, etenkin jos se edustaa toista lajia. Kannibaalikotilo nostaa päätään kobran lailla ja hoitaa homman leuoillaan ja hampaillaan. Toiset lajit hajottavat saaliinsa enemmänkin entsyymeillä kuin hampailla, mutta mikä muu pystyy syömään kotilon ilman jälkiseuraamuksia? Tietyt kalat, merihämähäkit, kilpikonnat, meritähdet ja muutama rapu. Ihmisetkin syövät niitä poistettuaan ensin myrkylliset elimet. Chilessä ja Venäjän ja Alaskan edustan saarilla kotiloita paistetaan tai keitetään tai syödään raakanakin.

Kotiloiden yksinkertaista hermostoa on myös tutkittu oppimisen ja muistin selvittämiseksi, ja niiden kemiallisista puolustuskeinoista on haettu farmaseuttisia aineita. Rohtojen etsimisellä meriselkärangattomista on pitkät perinteet, sillä esimerkiksi Plinius vanhempi kirjoitti ensimmäisellä vuosisadalla jauhettujen kotiloiden käytöstä hunajan kanssa ”pään haavaumien” hoidossa. Nykytutkijat eristävät kemikaaleja, joilla voi ehkä parantaa sydän-, luu- ja aivovaivoja. Merijäniksestä (vapaakiduskotilon sukulainen) löydettiin äskettäin syöpään tepsivä yhdiste, joka kelpuutettiin kliinisiin kokeisiin.

Vapaakiduskotilot ovat siitä huolimatta säilyttäneet monia salaisuuksia. Tutkijat arvioivat ensinnäkin tunnistaneensa vasta puolet vapaakiduskotilolajeista, ja tunnetutkin lajit ovat vaikeita löytää. Useimmat niistä elävät korkeintaan vuoden ja katoavat jättämättä mitään jälkiä luuttomasta, kuorettomasta ruumiistaan ja lyhyestä, värikkäästä elämästään.