Kuningaskalastaja: Sininen salama

Pakkomielteenä kuningaskalastaja

Sähkönsininen välähdys on kaikki, mitä useimmat ihmiset onnistuvat näkemään kuningaskalastajasta. Enempää ei tarvitakaan. ”Englannissa kaikki, jotka sen ovat nähneet, muistavat tarkkaan, missä se tapahtui”, väittää kuningaskalastajiin hurahtanut valokuvaaja Charlie Hamilton James. ”Minä näin yhden pikkupoikana, ja olen ollut täysin niiden pauloissa siitä lähtien.” Muutaman vuoden ajan hän vaelteli Bristolin tienoilla tyhjin käsin lintuja etsiskellen. Myöhemmin hän otti mukaan kameran, jotta voisi paremmin perustella tunteja, jotka vierähtivät kuningaskalastajien suosimien synkkien jokipenkkojen äärellä. Siitä on nyt 20 vuotta.

Vaarallinen viehtymys

Alcedo atthis on monenlaisten pakkomielteiden alkulähde. Lauhkeilla vyöhykkeillä, missä linnut ovat yleensä varsin ankean värisiä, kuningaskalastaja häikäisee yleisönsä hohteellaan toisin kuin pohjoisamerikkalainen serkkunsa sepelkalastaja. Turkoosin ohjuksen lailla ilmaa halkova lintu herättää väkisinkin huomiota.

Keltaisten, punaisten, oranssien ja ruskeiden lintujen sävyt perustuvat höyhenten keratiinin pigmentteihin, mutta sininen väri syntyy refraktiosta, valon prismamaisesta siroamisesta höyhenessä. Mikroskoopilla katsottuna kuningaskalastajan höytyliistakkeet, jotka ovat ihmishiusta ohuempia, kimmeltävät Karibianmeren sinisävyissä. Sulan pienet rakenteet loihtivat valolle koreografian heijastaen yhteen suuntaan safiirinsinistä ja toiseen smaragdinvihreää. Kuningaskalastajien sulat ovat ajoittain olleet jalokivien, silkin ja mausteiden veroisessa asemassa. Kiinan muotiteollisuus haali 2 500 vuoden aikana Aasian metsistä käsittämättömän määrän lintuja. Käsityöläiset koristelivat kuningaskalastajien hohtavilla sulilla jalokiviä, viuhkoja, sermejä ja maisematauluja.

Kuningaskalastajan levinneisyysalue. NGM maps Lähde: WWF

Kertomusten mukaan kokonaisia peittoja muutettiin sinivihreiksi merimaisemiksi. Myös Korean kuninkaalliset olivat mieltyneet tällaiseen koristeluun, jonka suosio hiipui vasta 1900-luvun alkupuolella. Onneksi pienen syöksyhävittäjän harvinaisuus on nykyisin silkkaa illuusiota. Kuningaskalastaja ei ole arka lintu; se yksinkertaisesti hyödyntää ympäristöjä, joita useimmat ihmiset (Hamilton Jamesin kaltaisia intoilijoita lukuun ottamatta) välttelevät. Otollisen joen törmä on sen verran murenevaa laatua, että lintu pystyy kaivamaan siihen pesän nokallaan. Pesä pitäisi saada tehtyä niin korkealle, ettei se jää satunnaisten tulvien alle mutta toisaalta niin matalalle, etteivät ketut, käärmeet tai muut pesärosvot pääse tunkeutumaan sinne yläkautta.

Valtaosan vuotta yksin elävät linnut pyrkivät valtaamaan itselleen niin ison reviirin, että siitä irtoaa tarpeeksi kalaa ja hyvä pesäpaikka. ”Pikkuisten lintujen pitää kyetä valtaamaan joesta kokonaisen mailin pituinen alue”, selittää Hamilton James. Sen paremmin koiraat kuin naaraatkaan eivät epäröi puolustaa reviiriään, eikä 40-grammaista kuningaskalastajaa kannata aliarvioida. ”Ne ovat hyvin äänekkäitä ja kailottavat kaikille tulostaan”, Hamilton James sanoo. ”Ne taitavat olla aika ylimielisiä.”

Taistelut alkavat vauhdikkailla takaa-ajoilla ja satunnaisilla nokkaisuilla. Jos kiista ei ratkea ilmaturnajaisilla, se voi tietää kuolemaa. Riitapukarit kiinnittyvät rannassa toistensa nokkiin ja yrittävät painaa toista veden alle.

Soidinmenojen ajaksi aselepo

Suvunjatkaminen edellyttää taukoa sukupuolten välisessä sodassa. Koiras avaa soidin­menot suoraviivaisesti: Se kiiruhtaa aiemman vihollisensa perään kiihkeästi vihellellen. Jos naaras suvaitsee koiraan seuraa, koiras vokottelee naarasta tuoreilla kaloilla, joita se tarjoaa pää edellä naaraan nokkaan. Joskus, jos naapurukset solmivat aselevon, ne saattavat yhdistää reviirinsä – joksikin aikaa. Sitten pariskunta joko valitsee yhteisalueeltaan vanhan pesän uusiokäyttöön tai kaivaa kokonaan uuden. Metrin syvyisen tunnelin kaivaminen on kovaa työtä, johon kuluu ainakin kaksi viikkoa. Munat kuoriutuvat kolmen viikon hautomisen jälkeen. Sisustaminen ei näitä lintuja paljon kiinnosta; ne kasvattavat untuvikkojaan pi­meässä onkalossa, jonka pohjalla on pienistä, oksennetuista kalanruodoista nokittua haketta. Molemmat vanhemmat pyytävät kalaa urakalla.

Kuningaskalastaja on väijyjä, joka odottelee joen yllä kunnes pieniä kaloja ilmaantuu näkösälle. Se voi syöksyä, iskeä kalaan kiinni ja lentää takaisin oksalleen kahdessa sekunnissa. Se tainnuttaa saaliinsa nuijimalla sitä oksaa vasten – jotkin nuoret linnut oppivat tämän tavan vasta, jos ne erehtyvät nielemään piikkikalan elävänä ja se nostaa selkäevänsä pystyyn. Poikaset pysyvät pesässä kolmesta neljään viikkoa, ja koko tuon ajan vanhemmat tuovat pesään 50–70 kalaa päivässä kartuttaen samalla pesän lattian ruotokertymää.

Monet lintulajit kasvattavat kaksi pesyettä kaudessa, mutta kuningaskalastajat, jotka munivat keskimäärin kuusi tai seitsemän munaa kerrallaan, saattavat kasvattaa kolmannenkin. Yhden parin on havaittu kasvattaneen jopa neljä pesyettä. Kiivaan lisääntymisen ansiosta laji kukoistaa. Kuningaskalastajan tilanne on koko sen esiintymisalueella niin vakaa, että harva ornitologi kiinnittää lajiin edes huomiota. Alcedo atthis -tutkijoita on vain kourallinen, mutta heidän mukaansa kuningaskalastaja kuuluu niihin luonnonvaraisiin eläimiin, joita ihmisen läheisyys ei haittaa, mikä on hyvä uutinen kaupungistuvassa maailmassa.

Hamilton James on huomannut kotiseutunsa kuningaskalastajien hyödyntävän kernaasti takapihojen kultakalalammikoita. Japanilainen ornitologi Satoe Kasahara puolestaan kertoo, että Japanissa kuningaskalastajien tiedetään napsivan kaloja kaupunkilammikoistakin. Pitkin poikin kuningaskalastajien esiintymisaluetta kaikissa hyväkuntoisissa joissa ui kaloja, ja niiden perässä syöksyilee usein pieni, näyttävä ja rehvakkaasti viheltelevä lintu.