Mammutinpoikanen tundralta

Hyvin säilynyt mammutinpoikanen tuo tutkijoille terveiset 40 000 vuoden takaa.

maanantai 9. marraskuuta 2009 teksti Tom Mueller

Emon suru

Mammuttilauma lähestyy kuohuvaa jokea. Vasikka tarpoo emon valtavien jalkojen tuntumassa ja pyyhkäisee aina välillä niiden pitkiä, kiiltäviä karvoja kärsällään. Taivas on sininen, ja kuiva tuuli kahisuttaa heinikkoa, joka keinahtelee kuin meren aallot 18 000 kilometriä leveällä arolla jääkautisen maailman pohjoiskolkassa. Pitkä talvi on ohi; ilma on täynnä linnunlaulua ja kostean savimaan tuoksua.

Ehkäpä auringon lempeä lämpö saa emon huomion hetkeksi herpaantumaan jälkeläisestä, joka vaeltaa kohti vettä. Poikanen kompuroi liukkaalla jokipenkalla ja liukuu savi-, hiekka- ja lumisohjovelliin. Se ponnistelee itseään irti, mutta painuu joka liikkeen voimasta aina vain syvemmälle. Muta tunkeutuu sen suuhun, kärsään ja silmiin; se haukkoo suunnan kadottaneena henkeään ja saa sisäänsä aina vain lisää mutaa. Poikanen yskii ja kakoo paniikin vallassa ja kiljaisee lopulta niin kimeästi, että emo lähtee rynnistämään vauhdilla kohti jokea. Poikanen vetää henkeä kaikilla voimillaan ja imaisee samalla mudan vielä syvemmälle henkitorveensa, ja hengitystiet tukkeutuvat kokonaan. Kun emo lopulta ennättää joen partaalle, poikanen on jo uppoamassa liejuun. Se räpiköi enää heikosti ja on vaipumassa nopeasti šokkiin. Neuvoton emo kiljuu ja teutaroi pehmeällä penkalla, mikä saa lauman muutkin jäsenet kerääntymään paikalle. Pienokainen vajoaa niiden silmien edessä pinnan alle.

Löytö

Toukokuisena aamuna vuonna 2007 Jamalin niemimaalla Luoteis-Siperiassa nenetsiporomies Juri Hudi seisoi pojistaan kolmen kanssa Juribeijoen hiekkasärkällä ihmettelemässä pienikokoista raatoa. Vaikka he eivät olleet koskaan aiemmin nähneet moista eläintä, se oli heille tuttu kansanlauluista, joita nenetseillä oli tapana laulaa pimeinä talvi-iltoina tarinatuvissaan. Eläin oli pieni mamont, peto, joka nenetsien tarinoissa vaeltaa pimeässä ja jäisessä tuonelassa. Tuonelan jumalat paimentavat näitä eläimiä aivan samaan tapaan kuin nenetsit porojaan pitkin tundraa. Hudi oli nähnyt moniakin mammutin syöksyhampaita, hunajanvärisiä, kierteisiä ja oksan paksuisia tankoja, joita nenetsit löysivät aina kesäisin. Hän ei kuitenkaan ollut koskaan nähnyt kokonaista eläintä, saati sitten näin aavemaisen hyvin säilynyttä. Karvapeitteen ja kynsien puuttumista lukuun ottamatta vasikka oli käytännössä täydellinen.

Hudia huoletti. Hän aavisti löydön olevan niin tärkeä, että muidenkin pitäisi kuulla siitä. Hän ei kuitenkaan halunnut koskea eläimeen, koska nenetsit pitävät mammutteja pahaenteisinä. Jotkut jopa sanovat, että mammutin löytäminen tietää ennenaikaista kuolemaa. Hudi vannoi lepyttävänsä manalan mahteja uhraamalla niille poronvasan ja vodkaa. Ensin hän kuitenkin matkasi 240 kilometriä etelään pieneen Jar-Salen kylään tapaamaan vanhaa ystäväänsä Kirill Serotettoa, joka oli paremmin perillä ulkomaailman tavoista. Serotetto kuunteli ystävänsä kertomuksen ja vei hänet sitten vauhdilla tapaamaan paikallisen museon johtajaa, joka taas taivutteli paikallisviranomaiset lennättämään Hudin ja Serotetton helikopterilla takaisin Juribeijoelle. Kun he pääsivät hiekkasärkälle, mammutti oli kadonnut.

Voidaanko mammutti kloonata? Saako niin edes tehdä?

National Geographicin numerosta 5/2009 voit lukea lisää Ljubasta. Siellä on myös pohdintoja siitä, voidaanko mammutti kloonata löytyneen dna:n perusteella. Ja pitäisikö kloonausta ylipäätään edes yrittää.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...