Hata: Yllätys

Yksi ainut askel johti meidät tuohon oudompaan paikkaan. Dakan alapuolella on nytkähdys geologisessa jatkumossa paikassa, jossa maan liikkuminen ja eroosio ovat hävittäneet palan aikaa. Ylittämällä jakolinjan matkustimme yhdellä pitkällä askeleella 1,5 miljoonaa vuotta taaksepäin ja tulimme kanjonien halkoman, iltapäivän helteessä purppuraisena hohkaavan tasangon ylle.

Allamme avautui Hata, Bourin muodostelman syvempi aikaikkuna. Huomattava löytö­rypäs 1990-luvun puolivälissä avasi näkymän yhteen ihmisen evoluutiohistorian vallanku­mouksellisimmista harppauksista. Tutkijaryhmä löysi vuonna 1996 antiloopin, hevosen ja muiden nisäkkäiden luita, joissa näkyi kivityöka­lujen tyypillisesti aiheuttamia viiltojälkiä. 2,5 miljoonaa vuotta vanhat luut ovat varhaisimpia merkkejä työkalujen käytöstä.

”Yhden antiloopinleuan sisäpuolella näkyvistä jäljistä käy ilmi, että he leikkasivat eläimeltä kielen”, White sanoi. ”Tiedämme siis sen, että he valmistivat työkaluja, ja myös sen, mitä he niillä tekivät: hankkivat ravintoa suurista eläintenruhoista.” Paikalta ei kumma kyllä löydetty varsinaisia työkaluja. Ehkä teurastaja otti työ­kalut mukaansa joukon lähtiessä. ”En usko, että he asuivat tässä paikassa”, sanoi White. ”Tämä oli vain läpikulkupaikka.”

Näiden luiden luota saatiin ensimmäinen aavistus myös siitä, keitä ”he” saattaisivat olla, kun vain muutaman metrin päästä nisäkkäiden luiden löytöpaikasta maasta paljastui reisiluu, käsivarren luita ja alaleuan palanen, jotka kaikki kuuluivat yhdelle hominidiyksilölle. Reisiluu oli suhteellisen pitkä, mikä oli kehittynyt, Homo-sukua muistuttava piirre, mutta käsivarsikin oli pitkä, mikä viittasi enemmän ihmisapinoihin.

Tilanne näytti paleoantropologin unelmalta. Hominidien sukuhaara oli tuossa vaiheessa jo haarautunut kahtia. Australopithecus-suvun yhdelle haaralle kehittyi juurimukuloiden ja muun kovan ravinnon syömiseen soveltuvat valtavat leukalihakset ja massiiviset takahampaat. Toinen haara – hominidit, joilla oli entistä pienemmät takahampaat, kevyempi ruumiinrakenne, pidemmät jalat ja yhä suuremmat aivot – johti meihin. Isommat aivot ovat tietenkin hyödylliset, mutta niitä on kallista käyttää.

Se oli nokkela kaksijalkainen kädellinen, joka hankki niukan elannon isompien saalistajien lomasta.

Ne vaativat kaloripitoista ruokaa, jollaista saa esimerkiksi syömällä leijonien tappamia haaskoja ja murskaamalla luita ytimen saamiseksi. Hatasta puuttui vain kuvioon sopiva kallo, joka ei olisi yhtä isoaivoinen kuin H. erectus mutta olisi selvästi kehittymässä siihen suuntaan. Jo seuraavalla kenttäkaudella ryhmän jäsen Yohannes Haile-Selassie, joka johtaa tätä nykyä Clevelandin luonnonhistoriallisen museon fyysisen antropologian osastoa, löysi ensimmäisen hominidikallon kappaleen. Se ei kuitenkaan ollut lainkaan ennustetun kaltainen.

Kun muu ryhmä nyt käveli rotkossa fossiileita etsien, Berhane Asfaw ja minä suuntasimme tasangolle paikkaan, josta kallo oli löydetty. Kaivujätekasat todistivat seitsemänviikkoisesta kovasta urakasta, joka palojen ylös saamiseksi vaadittiin. Kun kallo saatiin koottua, siitä kävi ilmi joitakin Homo-suvun piirteitä, jotka liittyivät etenkin etuhampaiden kokoon. Poskihampaat ja välihampaat sen sijaan olivat valtavat. Tilavuudeltaan 450 kuutiosenttimetrin kallo ei ollut yhtään suurempi kuin tyypillisellä Australo­pithecuksella. Kyseinen olento ei hallinnut omaa elinympäristöään H. erectuksen lailla. Se oli nokkela kaksijalkainen kädellinen, joka hankki niukan elannon isompien, nopeampien saalistajien lomasta ja vältteli niiden leukoja riittävän pitkään siirtääkseen kehittyvän älykkyytensä seuraavalle sukupolvelle.

Ryhmä valitsi löydölleen nimen Australopithecus garhi; sana garhi merkitsee afarin kielessä yllätystä. Au. garhi oli takuulla oikeassa paikassa oikeaan aikaan ollakseen Homon suora esi-isä. Sitä ei ole kuitenkaan vielä todistettu.

”Tämä mysteeri ratkeaa pian”, sanoi Asfaw, kun patikoimme takaisin autoille palataksemme leiriin. ”Ja se ratkeaa Keski-Awashissa.”

• Edellinen Sivu 5 / 10 Seuraava