Herto: Muinainen sukulainen

Lähdin kentälle kahden tusinan tutkijan ja opiskelijan ja kuuden aseistetun vartijan mukana. Yhdentoista ajoneuvon karavaaniimme oli lastattu ruokaa ja varusteita kuuden viikon tarpeiksi. Kun kiemur­telim­me ylängön poikki, jyrkät durra- ja maissipenkereet vaihtuivat usvaisiksi metsiksi. Tienvarressa näkyi kaikenlaista historian hylkytavaraa: yhden mutkan takaa paljastui miehistönkuljetusajoneuvon palanut raato 1990-luvun sisällissodan ajalta, edempää tunnelin etuseinään kaiverrettu, jo rapistunut ”MUSSOLINI” 1930-luvun italialaismiehityksen ajoilta.

Ylängön reunalta kiemurtelimme alas jättiportaita, jotka syntyivät, kun Arabian laatta alkoi erota Afrikasta noin 30–25 miljoonaa vuotta sitten ja pudottaa Afarin allasta yhä syvemmälle ylängön muodostamaan sateensuojaan. Alempana kasvillisuus tiheni ja aurinko tuntui yhä kuumemmalta. Muutamaa sataa metriä ennen altaan pohjaa pysähdyimme. Alapuolellamme läntiset kukkulat putosivat kohti rikkonaista, siirrosten raidoittamaa tasankoa. Taivaanrannassa kaakon suunnassa, Awashjoen vihreän nauhan takana, ylänkö näytti yhtyvän nuoren Ayelu-tulivuoren kartioon.

Ayelun alapuolella näkyi hopeansävyinen kaistale: Yardijärvi.

Kaksi päivää myöhemmin kävelimme sen rannalla – White, Asfaw ja WoldeGabriel sekä kaksi hankkeen pitkäaikaista jäsentä, ohiolaisen Miami-yliopiston geologi Bill Hart ja Bouri-Modaitun afarklaanin johtaja Ahamed Elema. Seurailimme järven reunaa jonkin matkaa korentojen sinkoillessa jaloissamme. Se oli täydellinen fossiilien syntypaikka, niin nyt kuin ennenkin. Eläimiä tulee tänne syömään, juomaan, tappamaan ja tulemaan tapetuiksi. Luita hautautuu turvaan hajoamiselta. Aikakausien vaihtuessa vesi tuo niihin mineraaleja ja vie mennessään orgaanista ainesta.

58-vuotias, shakaalimaisen sitkeä ja laiha White tökki tuoreita raatoja pitkävartisella jääkirveellä: Kiljumerikotkan akasiapuun alle jättämiä monninruotoja ja lehmänpäätä, jonka pinnalla oli yhä kuivuneen lihan nahkamainen naamio.

Ensimmäisen päivän patikkamatkamme vei meidät itään yli Bourin niemimaaksi kutsutun sormimaisen kohouman kohti Herto-nimistä afarkylää. Nousimme järven varjoisalta rannalta ja ylitimme joitakin matalia, harmaita hiekkadyynejä. Afarpoika ja -tyttö vuohilaumoineen tulivat pian katsomaan meitä. Afarit ovat paimentolaisia, joiden elämäntapa ei tuliaseiden tuloa lukuun ottamatta ole nykyisin kovinkaan paljon erilainen kuin 500 vuotta sitten. Kun kävelimme helteessä määkivien vuohien keskellä, oli helppo kuvitella historiallisen ajan kelautuvan joka askeleella taaksepäin.

Lähestyimme Herton ruohokattoisia majoja ja piikkipensasaitoja. Asfaw, Addis Abebassa toimivan Etiopian kansallismuseon entinen johtaja, osoitti kohti jalkojani ja sanoi: ”Katso mihin astut.”

Kaikkialla ympärilläni kellertävästä, kivisestä hiekasta puski esiin kivettyneen virta­hevonkallon palasia. Lähellä lojui kyyneleen muotoinen, noin 12 senttimetriä pitkä kivityökalu. Afarit eivät valmista kivityökaluja. Olimme tulleet ensimmäiselle menneisyyden ikkunalle.

Marraskuussa 1997 ryhmä oli tutkimassa juuri tätä paikkaa parin sadan metrin päässä kylästä, kun yksi jäsenistä huomasi hominidikallon palasen. Sen paikka merkittiin keltaisella lipulla, ja ryhmä hajaantui etsimään lisäpalasia. Pian keltaisia lippuja versoi maasta kuin kukkia kedolla, mutta tiheimmin niitä oli yhdessä tietyssä paikassa. Sen kohdalta hiekasta paljastui huomattavan täydellinen ihmiskallo.

Ryhmän muiden jäsenten kaivaessa löytöjä esiin Los Alamosin kansallislaboratoriossa New Mexicossa geologina työskentelevä WoldeGabriel keräsi näytteitä: obsidiaani- ja hohkakivikappaleita, joista osa oli tennispallon kokoisia. Tuollaiset sulassa olomuodossa tulivuorenpurkauksista lentelevät kivet ovat geologeille kullan arvoisia, koska niiden ikä voidaan yleensä määrittää. Herton näytteiden analysoinnista vastasivat Berkeleyn geokronologisen keskuksen Paul Renne ja Bill Hartin laboratorio Miami-yliopistossa. Tulokset kertoivat kallon olevan peräisin 160 000–154 000 vuoden takaa.

Aikahaarukka oli erittäin merkittävä. Geneetikot olivat tutkineet eri alueilla elävien nyky­ihmisten DNA:ta ja väittäneet, että kaikkien ihmisten alkuperä voitaisiin jäljittää Afrikassa 200 000–100 000 vuotta sitten eläneeseen populaatioon. Geneettisen mallin tueksi oli kuitenkin vain vähän fossiilisia todisteita kyseiseltä ajalta, mutta nyt tuli Herton löytö. Kun miehen leveä, paksukulmainen kallo nousi esiin hiekkakehyksistään, se osoittautui Afrikka-alkuperäteorian täydelliseksi malliesimerkiksi. Kyseessä oli hyvin varhainen moderni Homo sapiens, Tim Whiten mukaan kaikkein vanhin löydetty lajimme edustaja. Hämmästyttävin seikka sen korkeassa, pyöreässä aivokopassa oli sen silkka koko: 1450 kuutiosenttimetrin tilavuus on suurempi kuin nykyisin elävällä ihmisellä keskimäärin. (Paikalta löydetyn toisen, vajavaisemman kallon tilavuus saattaa olla jopa suurempi.) Fossiilin pitkät kasvot ja eräät takaraivon piirteet kuitenkin yhdistivät sen myös huomattavasti aiempiin, alkukantaisempiin afrikkalaisiin Homo-muotoihin, esimerkiksi 600 000 vuotta vanhaan Keski-Awashista löydettyyn kalloon, jonka toinen ryhmä löysi joen takaa Bodo-nimisestä paikasta.
”Tiedämme Herton ihmisten pitäneen lihasta, etenkin virtahevoista”, White sanoi harjaten hiekkaa virtahevonkallosta. Monessa Hertosta löydetyssä nisäkkään luussa näkyy kivityökalujen viiltoja.

On kuitenkin mahdotonta sanoa, metsästivätkö ihmiset eläimiä vai söivätkö he muiden petojen tappamien eläinten haaskoja. Rantahiekkojen kotilonkuoret paljastivat heidän teurastaneen eläimiä makeavetisen järven rannalla, jollainen Yardikin nykyisin on. Tulesta tai pysyvästä asumisesta ei ole todisteita, joten heidän elinpaikkansa ei ole tiedossa.

Massiivisen kokoisten aivojensa perusteella Herton mies oli yhtä ”ihminen” kuin kuka hyvänsä meistä. Käyttäytymisen puolesta häneltä kuitenkin puuttui jotain oleellista. Hertosta löydetyt kivityökalut ovat tosin melko kehittyneitä, mutta ne eivät eroa juurikaan 100 000 vuotta vanhemmista tai 100 000 vuotta nuoremmistakaan työkaluista. Hertossa ei ole lävistettyjä helmiä, toisin kuin muilla, noin 60 000 vuotta nuoremmilla afrikkalaisilla tutkimusalueilla. Siellä ei ole myöskään veistettyjä patsaita tai muutakaan taidetta, jollaisia on tehty Euroopassa myöhäispaleoliittisella kaudella. Jousista ja nuolista, metallitöistä, maataloudesta ja niitä seuranneesta kulttuurisesta ja teknologisesta taituruudestakaan ei ole merkkejä. Kävelemällä vain 160 000 vuoden päähän – evoluution mittakaavassa silmänräpäyksen verran – olimme menettäneet yhden ihmisyyttä määrittävistä avaintekijöistä: kekseliäisyyden.

Yksi luiden eriskummallinen piirre saattaa silti tarjota enteen käyttäytymisen tulevasta monipuolisuudesta: vihjauksen symbolista, mer­kityksestä. Useita päiviä aikuisten kallojen löytymisen jälkeen Berhane Asfaw löysi vielä yhden kallon, joka kuului ehkä 6–7-vuotiaalle lapselle. Kallon viiltojäljet (joita näkyi myös vajavaisemmassa aikuisen kallossa) kertoivat, että kallosta oli riivitty lihat huolellisesti tuoreeltaan tavalla, joka viittasi enemmänkin rituaaliin kuin pelkkään kannibalismiin. Lapsen kallon pinta oli jätetty koskemattomaksi ja siinä näkyi merkkejä hioutumisesta, joten sitä lienee käsitelty toistuvasti. Ehkä lapsen kallo kiersi kädestä käteen ja sitä palvottiin pyhäinjäännöksenä kenties sukupolvien ajan, ennen kuin joku hautasi sen lopullisesti Hertoon.

• Edellinen Sivu 3 / 10 Seuraava