Hiekan henget

Aavikon pohjaan tehdyt linjat erottuivat ilmasta heikosti kuin liian pitkäksi aikaa aurinkoon jätetyt piirrokset. Kun pilottimme teki tiukkoja kaarroksia eteläperulaisen tasangon yllä Nascan kaupungista pohjoiseen, pystyin juuri ja juuri näkemään kauniiden hahmojen ääriviivat.

”Orca!” huusi perulainen arkeologi Johny Isla moottorin jylinän yli ja viittoi kädellään kohti miekkavalasta. ”Mono!” hän sanoi hetkeä myöhemmin, kun maineikas Nascan apina ilmaantui näkyviin. ”Colibrí!”

Nascan linjat nousivat laajempaan tietoisuuteen 1920-luvun lopulla sen jälkeen, kun kaupallinen lentoliikenne Liman ja eteläisen Arequipan kaupungin välillä käynnistyi. Salaperäiset aavikkopiirrokset ovat siitä lähtien hämmentäneet arkeologeja, antropologeja ja kaikkia Amerikan muinaisista kulttuureista kiinnostuneita.

Tutkijat ja amatöörit ovat yksi toisensa jälkeen esittäneet niistä omia tulkintojaan kuin kyseessä olisivat maailman isoimmat Rorschachin mustetahrat. Kuvia on vuoroin väitetty inkojen teiksi, kastelukanaviksi, alkukantaisista kuumailmapalloista ihailtaviksi kuviksi – kaikkein naurettavimman selityksen mukaan ne olisivat muukalaisten avaruusalusten laskeutumispaikkoja.

Saksalaissyntyinen opettaja Maria Reiche teki toisen maailmansodan jälkeen ensimmäiset viralliset mittaukset geoglyfeiksi kutsutuilla linjoilla ja kuvioilla sekä Nascan että sen lähikaupungin Palpan lähettyvillä. Hän oli puolen vuosisadan ajan aina kuolemaansa vuonna 1998 asti ratkaisevan tärkeä tekijä geoglyfien suojelussa, mutta hänen suosimansa teoria niiden tehtävästä astronomisen kalenterin osina on laajalti kumottu.

Linjojen nykyiset varjelijat ovat omaksuneet Reichen raivokkuuden niiden suojelussa niin vahvasti, että jopa tutkijoiden on vaikea saada lupaa mennä Nascan luoteispuolen pampalla sijaitsevien, kuuluisimpien eläinhahmojen äärelle.

Suuri saksalais-perulainen tutkimusryhmä on kuitenkin vuodesta 1997 työskennellyt hieman pohjoisempana lähellä Palpaa. Johny Islan ja Saksan arkeologisen instituutin Markus Reindelin johtama Nasca-Palpa-hanke on käynnistänyt alueen muinaisia asukkaita käsittelevän järjestelmällisen, monitieteellisen tutkimuksen ja aloittanut siitä, missä ja miten nascat elivät, miksi he katosivat ja mitä heidän hiekkaan jättämänsä omituiset muodot merkitsivät.

Kun koneemme kaarsi jälleen kerran, ylängöltä kotoisin oleva ja Andien arkeologisessa tutkimuslaitoksessa työskentelevä Isla piti leveitä kasvojaan edelleen kuin liimattuna ikkunassa. ”Puolisuunnikas!” hän huudahti osoittaen näkyviin lipuvaa, valtavan kokoista geometristä aukiota. ”Koroke!” hän lisäsi sormellaan osoitellen. ”Koroke!”

Mikä ihmeen koroke? Hän osoitti puolisuunnikkaan päässä kohoavaa pientä kivikasaa. Jos Isla kollegoineen on oikeassa, tuollaiset huomiota herättämättömät rakennelmat saattavat sisältää avaimen Nascan linjojen todellisen tarkoituksen ymmärtämiseen. Niiden tarina saa alkunsa vedestä ja myös päättyy sinne.

Etelä-Perun ja Pohjois-Chilen rannikko on yksi maailman kuivimmista seuduista. Nascan kulttuurin syntysijojen pieneen, suojaisaan altaaseen virtaa idän suunnasta Andeilta kymmenen jokea, joista useimmat kuivuvat ainakin osaksi vuotta. Nämä kymmenen haurasta, vihreää, tuhansien ruskean sävyjen piirittämää nauhaa tarjosivat Niilin suiston ja Mesopota­mian jokien tapaan viljavan pisteen varhaisen sivilisaation synnylle.

”Se oli täydellinen paikka ihmisasutukselle, koska siellä oli vettä”, sanoo Nasca-Palpa-hankkeessa mukana oleva maantieteilijä Bernhard Eitel. ”Se oli kuitenkin riskialtis ympäristö – erittäin riskialtis ympäristö.”

Eitelin ja hänen Heidelbergin yliopistossa työskentelevän kollegansa Bertil Mächtlen mukaan Nascan alueen mikroilmasto on heilahdellut voimakkaasti 5 000 viime vuoden kuluessa. Kun Etelä-Amerikan keskiosan yllä majaileva korkeapaineen alue, Bolivian korkeapaine, siirtyy pohjoiseen päin, Andien länsirinteille lankeaa enemmän sadetta. Kun korkeapaine siirtyy etelään, sademäärä laskee ja nascojen asuttamien laaksojen joet kuivuvat.

Epävakaista oloista huolimatta nascat menestyivät kahdeksan vuosisadan ajan. Nascoiksi kutsuttu kansa kehittyi vuoden 200 eaa. tienoilla aiemmasta paracaskulttuurista ja asettui jokilaaksoihin viljelemään esimerkiksi puuvillaa, papuja, juureksia, lucumaa (eräs hedelmä) ja lyhyttähkäistä maissia.

Omintakeisesta keramiikastaan tunnetut nascat keksivät sekoittaa kymmenkuntaa erilaista mineraalipigmenttiä ohueen saviseokseen, jolloin värit pystyttiin polttamaan ruukkuihin. Tellon laataksi kutsuttua keraamista taulua, jossa nascat kävelevät tanssivien koirien ympäröiminä panhuiluja puhallellen, on pidetty ikonisena tuokiokuvana rauhanomaisesta kansasta, jonka rituaaleihin kuului musiikkia, tanssia ja pyhiä kävelyretkiä.

Nascakauden alkuaikojen teokraattisena pääkaupunkina toimi hiekkainen paikka nimeltä Cahuachi. Laaja 150 hehtaarin kokonaisuus piti sisällään vaikuttavan savitiilipyramidin, useita suuria temppeleitä, leveitä aukioita ja korokkeita sekä niitä yhdistävän monimutkaisen portaikkojen ja käytävien verkoston. Ensimmäiset kaivaukset Cahuachissa teki yhdysvaltalaisen Columbia-yliopiston arkeologi William Duncan Strong 1950-luvulla.

Kalifornian yliopiston arkeologi Katharina Schreiber ja paikallinen rehtori-historioitsija Josué Lancho Rojas kertovat vuonna 2003 julkaistussa, Nascan kastelujärjestelmistä kerto­vassa kirjassaan, että viitisentoista kilometriä idempänä maan alle painuva Nascajoki nousee lähteen lailla pintaan Cahuachin kynnyksellä. ”Veden pintaannousua tässä kohdassa pidettiin esihistoriallisina aikoina lähes varmasti pyhänä asiana”, he kirjoittavat.

”Cahuachi oli seremoniakeskus”, sanoo italialainen arkeologi Giuseppe Orefici, joka on johtanut kaivauksia vuosien ajan. ”Tänne tuli ihmisiä vuorilta ja rannikolta uhrilahjojen kanssa.” Paikasta on kaivettu esiin esimerkiksi kymmeniä irtopäitä, joiden otsaan poratun reiän läpi on työnnetty punottu köysi kenties siksi, että kalloa saattoi kantaa vyötäröllä.

Muualla nascojen valtakunnassa ihmiset siirtyivät jokilaaksoja pitkin itään ja länteen sateiden muutosten mukaan. Perulais-saksalainen tutkimusryhmä on käynyt nascojen asuttamaa aluetta läpi Tyynenmeren rannikolta yli 4500 metrin korkeuteen Andien ylängölle asti ja löytänyt lähes kaikista tutkimistaan paikoista merkkejä nascakylistä. ”Niitä on kuin helmiä laakson kyljessä, ja lähes jokaisen asutun paikan lähistöltä löytyy geoglyfejä”, sanoo Reindel.