Tuhansien buddhien luolat

Ihmisluurankoja oli kasaantunut hiekkaan kuin tienviittoja. Silkkitietä vuonna 629 kulkenut buddhalaismunkki Xuanzang näki valkaistuneet luut muistutuksena vaaroista, joita vaani maailman vilkkaimman kauppatavaraa, valloittajia ja ajatuksia välittäneen kulkureitin ympärillä. Kiinan keisarikunnan länsilaidan takaisella aavikolla kieppuneet hiekkamyrskyt olivat vieneet munkilta suuntavaiston ja voimatkin. Yltyvä helle teki tepposiaan hänen silmilleen ja kidutti häntä näyillä dyyneillä liikkuvista vihollisarmeijoista. Niitäkin kammottavampia olivat miekkaa heiluttavat maantierosvot, jotka vaanivat karavaaneja ja niiden lasteja: länteen päin Persian ja Välimeren hoveihin kulkevaa silkkiä, teetä ja keramiikkaa sekä itään Tang-dynastian pääkaupunkiin

Changaniin liikkuvia kulta-aarteita, jalokiviä ja hevosia. Changan oli tuolloin yksi maailman suurimmista kaupungeista.

Xuanzang kirjoitti matkakertomuksessaan, että hänetkin piti liikkeellä yksi Silkkitien välittämä asia: buddhalaisuus. Muutkin uskonnot – manikealaisuus, kristinusko, zarathustralaisuus ja myöhemmin islamkin – etenivät samaa reittiä pitkin mutta eivät vaikuttaneet Kiinaan yhtä syvällisesti kuin buddhalaisuus, joka alkoi levitä Intiasta joskus ajanlaskumme kolmen ensimmäisen vuosisadan kuluessa. Buddhalaiset tekstit, joita Xuanzang kärräsi Intiasta Kiinaan ja tutki ja käänsi kahdenkymmenen vuoden ajan, muodostivat kiinalaisen buddhalaisuuden perustan ja vauhdittivat sen leviämistä.

16-vuotisen matkansa loppupuolella munkki pysähtyi Dunhuangiin, kukoistavaan Silkkitien keitaaseen, missä ihmisten ja kulttuurien kohtaamiset synnyttivät yhden buddhalaisista maailmanihmeistä: Mogaon luolat.

Poppeleiden reunustamasta joenpohjasta parikymmentä kilometriä Dunhuangista kaakkoon kohoaa yli 30-metristen kallioiden rivistö. 650-luvulle tultaessa tuohon puolitoista kilo­metriä pitkään kiviseinämään oli nakerrettu satoja luolia. Paikkaan hakeutui pyhiinvaeltajia rukoilemaan turvallista matkaa poikki pelätyn Taklimakanin aavikon – tai Xuanzangin tapaan kiittämään onnistuneesta matkasta.

Luolissa vallitsi aavikon yksitotisen elottomuuden sijaan värien ja liikkeen yltäkylläisyys. Luolien seinissä säkenöi tuhansia erivärisiä buddhia, joiden kaavut kimmelsivät ulkomailta tuodusta kullasta. Taivaalliset nymfit eli apsarat ja muusikot leijuivat katoissa lapis lazulista valmistetuissa mekoissaan, ikään kuin liian hienoina ihmiskäden maalaamiksi. Lennokkaiden nirvanakuvausten vierellä näkyi selvästi maallisempia kuvauksia, jotka jokainen Silkkitietä kulkenut tunnisti: keskiaasialaisia kauppiaita hattuineen ja pitkine nenineen, intialaisia munkkeja valkoisissa kaavuissaan, kiinalaisia talonpoikia maatöissä. Vanhin ajoitettu luola on peräisin vuodelta 538, joten siellä Xuanzang olisi voinut nähdä jälleen maantierosvojakin. Luolien seinillä konnat on kuitenkin otettu kiinni, sokaistu ja lopulta käännytetty buddhalaisuuteen.

Kulkiessaan läpi Dunhuangin Xuanzang ei voinut tietää, että hänen käännöksensä buddhalaisista sutrista innoittaisivat tulevina vuosisatoina Mogaon taiteilijoita. Hän ei voinut tietää sitäkään, hänen työnsä johtaisi yli 1200 vuotta myöhemmin luolien jälleenlöytämiseen, ryöstelemiseen ja lopulta suojelemiseen. Munkki saattoi nähdä vain sen, että buddhalaista uskontoa muovattiin jo täällä imperiumin laitamien aavikolla jokaisella pensselinvedolla.