Viimeinen neandertalilainen

Maaliskuussa 1994 luolatutkijoiden lamput osuivat laajan pohjoisespanjalaisen luolaston pieneen sivuluolaan, jonka hiekkaisesta pohjasta pisti esiin kaksi ihmisen alaleukaa. El Sidrónin luola sijaitsee Asturian ruhtinaskunnan ylängön syrjäisessä kastanja- ja tammimetsässä Biskajanlahden etelärannalla.

Koska löytäjät arvelivat luiden olevan peräisin ehkä jopa Espanjan sisällissodan ajoilta, jolloin tasavaltalaispartisaanit piiloutuivat Francon sotilailta El Sidróniin, he ilmoittivat luista välittömästi santarmeille. Kun rikostutkijat tarkastivat luolan, he löysivät jäänteitä paljon suuremmasta ja myös huomattavasti vanhemmasta murhenäytelmästä.

Muutamassa päivässä lainvalvojat olivat kaivaneet esiin noin 140 luuta, ja tuomari määräsi jäänteet lähetettäviksi Madridiin Espanjan kansalliseen rikoslääketieteelliseen laboratorioon. Kun tutkijat olivat saaneet analyysinsa valmiiksi (lähes kuuden vuoden päästä), Espanja oli saanut vanhimman avoimen henkirikoksensa. El Sidrónin luut eivät olleetkaan tasavaltalaisten vaan neandertalilaisten, jotka elivät ja kuolivat ehkä väkivallan uhreina noin 43 000 vuotta sitten. Rikospaikan perusteella he elivät yhdessä esihistorian tärkeimmistä maantieteellisistä risteyskohdista ja ajallisesti keskellä yhtä ihmisen evoluution pitkällisimmistä mysteereistä.

Neandertalilaiset, meidän lähimmät esihistorialliset sukulaisemme, hallitsivat Euraasiaa lähes 200 000 vuotta. Sinä aikana he työnsivät suuren ja ulkonevan nenänsä Euroopan joka kolkkaan ja kauemmaskin: etelässä Välimerta myötäillen Gibraltarinsalmelta Kreikkaan ja Irakiin, pohjoisessa Venäjälle, lännessä Britanniaan ja idässä melkein Mongoliaan.

Arvioiden mukaan neandertalilaisia oli Länsi-Euroopassa enimmilläänkin ehkä 15 000, mutta he onnistuivat selviytymään, vaikka viilenevä ilmasto muutti valtaosan heidän elinalueestaan nykyisen Euroopan pohjoisreunan kaltaiseksi: hyiseksi, karuksi tundraksi, jonka jäkälän keskeltä kasvoi vain harvakseltaan kitukasvuisia puita.

El Sidrónin tragedian aikoihin neandertalilaiset olivat kuitenkin pakosalla. Ilmaston huononeminen oli ilmeisesti ahdistanut heidät Iberian niemimaalle, pienille alueille Keski-Eurooppaan ja eteläisen Välimeren rannoille. Myös nykyihmisten levittäytyminen Afrikasta Lähi-itään ja pidemmälle ajoi heitä länteen.

Suunnilleen 15 000 vuotta myöhemmin neandertalilaiset olivat iäksi mennyttä, ja heistä oli jäljellä vain vähän luita ja paljon kysymyksiä. Olivatko he nokkelaa ja sitkeää selviytyjätyyppiä kuten me vai ajautuivatko he kognitiiviseen umpikujaan? Mitä tapahtui noin 45 000–30 000 vuotta sitten, kun neandertalilaiset elivät osissa Euraasiaa Afrikasta tulleiden nykyihmisten rinnalla? Miksi yhdet selviytyivät ja toiset eivät?

Madridin luonnontieteellisen museon paleo­antropologisen tutkimuslaitoksen johtaja Antonio Rosas seisoi El Sidrónin suuaukon edessä. Vuodesta 2000 lähtien El Sidrónin sivuluolasta on löydetty noin 1 500 luunsirpaletta, joiden on todettu kuuluneen ainakin yhdeksälle neandertalilaiselle. Rosas nosti maasta kallonkappaleen ja käsivarren luun, joissa molemmissa näkyi rosoisia reunoja.

”Nämä murtumat ovat ihmisen tekemiä”, hän sanoi. ”Se kertoo siitä, että nämä veikot pyrkivät käsiksi aivoihin ja pitkien luiden ytimiin.” Murtumien ohella kivisten työkalujen jäljet kertoivat, että nämä yksilöt joutuivat kannibaalien suihin. Kuka sitten söi heidät ja miksi? Nälän vai rituaalin vuoksi? Myöhemmät tapahtumat kuitenkin soivat näille yhdeksälle erityisen ja ihmeellisen kuolemattomuuden.

Hieman heidän kuolemansa jälkeen – kenties muutaman päivän sisällä – maa heidän allaan romahti 20 metriä alemmas onttoon kalkkikivikammioon, joten hyeenoille ja muille raadonsyöjille jäi vain vähän aikaa levitellä jäänteitä.

Siellä hiekan, saven ja luolan tasaisen lämpötilan suojissa ja kivettyneiden luiden kätköissä säilyi muutaman arvokkaan molekyylin verran neandertalilaisten geneettistä koodia. Paljon myöhemmin se saatiin poimittua irti, koottua ja tutkittua, ja niin saatiin viitteitä perimän kantajien elämästä ja häviämisen syistä.