Jerusalemin tungoksessa

Jerusalemissa Mark ja Lisa ovat kyllä tietoisia arabikristittyjen mahdollisesta roolista nykypäivän geopoliittisissa näytelmissä. He elävät kuitenkin tulenaralla seudulla, jolla sanansaattajat ovat jatkuvasti vaarassa jäädä muslimien, juutalaisten ja länsimaisten kristittyjen jalkoihin. Viimeksi mainitut eivät usein edes noteeraa arabikristittyjä – sen paremmin kuin ristiretkeläisetkään muinoin – kiiruhtaessaan esittämään omia vaatimuksiaan Jumalan pyhästä maasta.

Mark ja Lisa ovat näyttävä pari pyhäasuissaan pääsiäisaamuna, kun he taluttavat Natea ja Nadiaa kohti muutaman vuoden ikäistä ruskeaa Hondaansa. On heidän ensimmäinen yhteinen pääsiäisensä pyhässä maassa, ja kun Lisa huomaa auton olevan paksun pölyn peitossa, hän pyytää Markia huuhtaisemaan sen puhtaaksi juhlapäivän kunniaksi. Mark hakee letkun ja liittää sen naapuruston yhteishanaan. Huivipäisiä naapureita kerääntyy kuisteille katselemaan toimitusta, ja Lisa selittää lapsille sadunkertojan äänellä, että isi kylvettää auton pääsiäisen kunniaksi. Mark puristaa kahvaa näyttävästi tarinaan sopivalla hetkellä, mutta mitään ei tapahdu. Hän tarkistaa, että hana on auki ja puristaa uudelleen. Ei vieläkään mitään. Siinä hän nyt seisoo, kuiva letku kädessään lastensa, naapuriensa ja ulkomaisen vieraan edessä. ”Siirtokuntiin johtavat putket on vissiin avattu”, hän sanoo hiljaa huitaisten kohti satoja uusia israelilaistaloja, joita on noussut lähikukkuloille. ”Ei riitä enää [vettä] meille.” Lisa yrittää selittää asiaa lapsille vielä sittenkin, kun auto kaartaa matkaan.

Arabikristityt vaikuttavat unohdetulta kansalta. Lähdin Lisan ja Markin kanssa Itä-Jerusalemin valtavaan, Getsemanen puutarhan kupeessa seisovaan Kaikkien kansojen kirkkoon pitkänperjantain messuun. Mark jäi Naten kanssa ulos viileään yöhön, koska hän ei voi sietää tungosta, mutta Lisa, joka on osallistunut tähän messuun pikkulapsesta lähtien, halusi mennä sisään. Väkeä oli kirkossa vielä harvakseltaan, ja me asetuimme takaosaan, muutaman metrin päähän ulko-ovista. Nadia oli mukana rattaissa. Kun seisoimme ihastelemassa kirkon koristeellista alttaria ja eteistä, Jerusalemin läpi kierrelleet kristittyjen parvet laskeutuivat kirkkoon äkisti kuin Vanhan testamentin vitsaus.

Satoja eri maista tulleita pyhiinvaeltajia tulvi kirkon pariovista sisään täyttäen luolamaisen tilan lämpimillä vartaloillaan. Väkijoukko puski meitä syvemmälle kirkkoon, ja aloin nähdä Lisan kasvoilla hätääntymisen merkkejä, kun hän puristi rattaiden aisaa ja yritti ankkuroitua paikalleen ihmiskunnan virratessa kirkkoon.

Lisan päätös tuoda Nadia kirkkoon alkoi näyttää virheeltä. Ihmiset näkivät päidensä tasolla tyhjää tilaa ja yrittivät aggressiivisesti tunkea sitä kohti tajuamatta, että katseiden tason alapuolella tilan täytti nukkuva lapsi. Tulijat näkivät rattaat vasta kun olivat kompastua niihin, ja Lisan silmät laajenivat kauhusta kun yritimme suojella Nadiaa murjovalta ihmismassalta. Yritimme raivata rattaille tietä ovelle kuin olisimme kahlanneet rintaan asti yltävässä vedessä. Jotkut ulkomaalaiset pyhiinvaeltajat suhtautuivat penseästi pieneen arabinaiseen, joka kulki väärään suuntaan, ja eteneminen meni välillä pieneksi painimiseksi. Ruuhka hellitti hieman, kun pääsimme ovista ulos. Lisa kumartui puoleeni ja pinnisti saadakseen äänensä kuulumaan keskellä kaaosta. ”Näetkö nyt millaista tämä on?” hän kysyi haukkoen ilmaa kukkulalla, jolla Jeesus vietti viimeisen yönsä Maan päällä. ”Tämä on meidän kotimme, mutta meitä ei edes huomata.

• Edellinen Sivu 5 / 5