Kankaana autiomaa

Paahtunut autiomaa ja rinteet tarjosivat kutsuvan kankaan, josta nascat poistivat pinnan tumman kivikerroksen ja paljastivat alla olevan vaaleamman hiekan. Näin he saivat aikaan merkkejä, jotka ovat kestäneet kuivassa ilmastossa vuosisatojen ajan. Arkeologit uskovat sekä linjojen rakentamisen että niiden ylläpidon olleen yhteisöllistä toimintaa, ”kuin katedraalin rakentamista”, sanoo Reindel.

Varhaiset nascat saattoivat kehittää etelän hyperkuivissa laaksoissa käytännöllisemmän tavan tulla toimeen veden niukkuuden kanssa. Nerokas vaakasuorien kaivojen järjestelmä, joka johtaa vettä esiin Andien esivuoriston sisältä, antoi asukkaille keinon päästä käsiksi rinteiden alla virtaavaan pohjaveteen, ja tätä nimellä puquios tunnettua kastelujärjestelmää hyödynnetään vielä nykyäänkin etelän laaksoissa.

Kenties juuri kovista elinoloistaan johtuen nascat näyttävät olleen huomattavan ”vihreitä”. Kaivojärjestelmän luominen oli osoitus veden säästämisen merkityksen ymmärtämisestä, sillä vesijohtojen rakentaminen maan alle minimoi haihtumisen. Maanviljelijät kylvivät peltonsa ennemminkin siemen kerrallaan kuin kyntämällä, joten maaperän rakenne säilyi ehjänä. Käydessämme La Muña -nimisessä nascakohteessa Isla osoitti minulle kasviaineksesta koostuvia kerroksia kivirakenteisten asumusten ja muiden rakennelmien seinien jäänteissä. Hänen mukaansa nascat kierrättivät roskansa rakennusmateriaaleiksi. ”Heidän yhteisönsä käytti voimavarojaan erittäin hyvin hyödykseen”, hän sanoi. ”Siitä nascojen elämässä oli kysymys.”

Useimmille nykyihmisille tulee nascoista mieleen ainoastaan linjat, mutta vaikka nascat olivatkin varmasti tuotteliaimpia geoglyfintekijöitä, he eivät suinkaan olleet ensimmäisiä. Mäen­rinteeseen Palpan eteläpuolelle levittäytyy kolme tyyliteltyä ihmishahmoa, joilla on mulkosilmät ja omituiset hiussäikeet. Ne on tehty vähintään 2 400 vuotta sitten eli aiemmin kuin juuri yksikään tietokirja katsoo nascojen sivilisaation syntyneen.

Reindelin ryhmä on todennut peräti 75 Palpan alueen geoglyfiryhmän olevan peräisin aiemmasta paracaskulttuurista. Paracasien tekemät geoglyfit, jotka esittävät usein tyyliteltyjä ihmismäisiä hahmoja, taas muistuttavat visuaaliselta ilmeeltään vielä vanhempia kiveen kaiverrettuja kuvia, petroglyfejä. Tutkiessaan hiljattain Palpajoen laakson yläosassa sijaitsevaa, paracaskohteeksi arveltua paikkaa Isla löysi apinaa esittävän petroglyfin, joka oli yllättävä, vanhempi inkarnaatio kuuluisasta nascojen geoglyfistä, jonka hän oli näyttänyt minulle lentokoneesta.

Nämä uudet löydöt kertovat Nascan linjoista yhden tärkeän seikan: Niitä ei tehty yhdellä kertaa yhdessä paikassa yhteen tarkoitukseen. Moni on tehty vanhemman kuvion päälle, ja poispyyhkimiset ja päällekirjoitukset vaikeuttavat niiden tulkitsemista; arkeologi Helaine Silverman vertasikin niitä kerran luokkahuoneen liitutauluun kiireisen koulupäivän jälkeen. Laajalle levinnyt käsitys, jonka mukaan viivat voi nähdä yksinomaan ilmasta, on nykyaikana syntynyt myytti. Varhaiset paracaskauden geoglyfit tehtiin mäenrinteille, ja ne pystyi näkemään pampalta. Nascakauden alkupuolella kuvat – vähemmän antropomorfiset, naturalistisemmat – olivat siirtyneet rinteiltä pampan pohjalle.

Lähes kaikki tärkeät eläinhahmot, esimerkiksi hämähäkki ja kolibri, oli toteutettu katkeamattomalla viivalla. Ihminen saattoi astua kuvion sisään ja poistua jostakin toisesta kohdasta toista viivaa ylittämättä. Se on arkeologien mielestä merkki siitä, että linjat kehittyivät joskus nascojen alkuaikoina pelkistä kuvista se­remoniakulkueiden käyttämiksi poluiksi. Myöhemmin – kenties saksalais-perulaisen ryhmän dokumentoiman räjähdysmäisen väestönkasvun vuoksi– rituaaleihin saattoi osallistua entistä suurempi ihmisjoukko, ja geoglyfeistä alettiin tehdä avoimia, geometrisiä muotoja, jopa yli 600 metriä pitkiä puolisuunnikkaita. ”Me olemme sitä mieltä, että niitä ei enää tarkoitettukaan kuviksi kenenkään nähtäville vaan käveltäviksi näyttämöiksi, joita käytettiin uskonnollisissa menoissa”, Reindel sanoo.

Muinaiset palvontamenot ovat jättäneet jälkensä myös itse maaperään. Baijerin osavaltion muistomerkkiviraston geofyysikot Tomasz Gorka ja Jörg Fassbinder mittasivat vuosina 2003–2007 Maan magneettikentän voimakkuutta Palpan ulkopuolella sijaitsevan Yunaman kylän lähellä olevalla puolisuunnikkaalla ja muillakin tienoon linjoilla. Magneettisen signaalin hienoiset vaihtelut viittasivat siihen, että maaperä oli tiivistynyt ihmisen toiminnan seurauksena, etenkin korokkeiden lähistöllä.

Nasca-Palpa-hankkeessa työskentelevä Karsten Lambers oli sillä välin koonnut sijaintitietoja ja tarkkoja mittoja tiettyjen pisteiden näkölinjoista sadoilla eri geoglyfeillä. Tiedot osoittivat, että puolisuunnikkaat ja muut geometriset muodot rakennettiin paikkoihin, joista ne näkyisivät lukuisiin katselupisteisiin. Ryhmä päätteli, että ne olivat paikkoja, joissa ”sosiaaliset ryhmät toimivat keskenään ja yhdessä siten, että katsojat laaksoissa tai muiden geoglyfien luona pystyivät seuraamaan ja havainnoimaan heitä”.

• Edellinen Sivu 2 / 3 Seuraava