”Kun katson tätä aavikkoa, näen valtameren.”

Eräänä iltana viime marraskuussa auringonlaskun aikoihin Michiganin yliopiston selkä­rankaispaleontologi Gingerich makasi pitkin pituuttaan Basilosaurukseksi kutsutun olennon selkärangan vieressä egyptiläisellä aavikolla sijaitsevassa paikassa nimeltä Wadi Hitan. Hiekka hänen ympärillään oli täynnä fossiloituneita hainhampaita, merisiilinpiikkejä ja jättimäisen monnin ruotoja. ”Vietän niin paljon aikaa näiden vedenalaisten olentojen kanssa, että alan pian elää niiden maailmassa”, hän sanoi tökkien hirren kokoista selkänikamaa pensselillään.

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

Eräänä iltana viime marraskuussa auringonlaskun aikoihin Michiganin yliopiston selkärankaispaleontologi Gingerich makasi pitkin pituuttaan Basilosaurukseksi kutsutun olennon selkärangan vieressä egyptiläisellä aavikolla sijaitsevassa paikassa nimeltä Wadi Hitan. Hiekka hänen ympärillään oli täynnä fossiloituneita hainhampaita, merisiilinpiikkejä ja jättimäisen monnin ruotoja. ”Vietän niin paljon aikaa näiden vedenalaisten olentojen kanssa, että alan pian elää niiden maailmassa”, hän sanoi tökkien hirren kokoista selkänikamaa pensselillään. ”Kun katson tätä aavikkoa, näen valtameren.” Gingerich oli etsimässä yhtä otuksen anatomian avainpiirrettä, ja hänellä oli kiire. Valo kävi vähemmäksi, ja hänen piti palata leiriin ennen kuin kollegat huolestuisivat. Wadi Hitan on kaunis mutta armoton paikka. Gingerich on löytänyt esihistoriallisten merihirviöiden lisäksi myös epäonnisten ihmisten luita.

Hän siirtyi selkärankaa pitkin pyrstöä kohti ja kokeili kutakin selkänikamaa siveltimensä varrella. Sitten hän pysähtyi ja laski työkalun kädestään. ”Tässä on emosuoni”, hän sanoi. Hän puhdisti hiekan hellästi sormillaan ja sai esiin parinkymmenen senttimetrin mittaisen paljaan luupatukan. ”Ei sitä joka päivä näe valaan jalkaa”, hän sanoi nostaen luun juhlallisesti molemmin käsin ylös. Basilosaurus oli todellakin valas, mutta sen kyljistä pisti esiin kaksi pientä takaraajaa, jotka olivat kooltaan kuin kolmivuotiaan tytön jalat. Nämä hellyttävät pikkuraajat – muodoiltaan upeat mutta täysin hyödyttömät ainakin kävelyä ajatellen – ovat olennainen tekijä sen ymmärtämisessä, kuinka aikanaan neljällä jalalla kävelleet maanisäkkäät kehittyivät täysin uimiseen sopeutuneiksi nykyvalaiksi. Gingerich on omistanut suuren osan työurastaan tämän eläinkunnan kenties syvällisimmän muodonmuutoksen selittämiselle. Sinä aikana hän on osoittanut sen, että valaat, joita kreationistit aikanaan hehkuttivat kaikkein parhaana todisteena evoluutiota vastaan, saattavatkin olla tyylikkäimpiä sitä puoltavia todisteita.

”Tuon Basilosauruksen kaltaiset täydelliset näytteet ovat Rosettan kiviä”, Gingerich sanoi kun ajoimme takaisin kenttäleiriin. ”Ne kertovat meille paljon enemmän eläimen elintavoista kuin sirpaleiset näytteet.”

Wadi Hitanista – kirjaimellisestikin ”valaiden laaksosta” – on löytynyt ilmiömäisen paljon moisia Rosettan kiviä. Gingerich kollegoineen on 27 vuoden kuluessa paikallistanut sieltä yli tuhannen valaan jäänteet, ja lukemattomia on vielä löytämättä. Kun tulimme leiriin, tapasimme monia muita vastikään omista kenttätöistään palanneita tutkimusryhmän jäseniä. Pian keskustelimme heidän tuloksistaan paahdetun vuohenlihan, härkäpaputahnan ja leivän parissa. Mohammed Sameh, Wadi Hitanin suojelualueen päävartija, oli etsiskellyt valaita idempää ja kertoi useista uusista luukasoista, jotka tuovat lisävalaistusta yhteen luonnonhistorian suurista arvoituksista. Jordanialainen tutkijatohtori Iyad Zalmout ja tutkija Ryan Bebej olivat kaivaneet esiin kallionseinämästä esiin törröttävää valaanleukaa. ”Loput ruumiista on luultavasti kiven sisässä”, sanoi Zalmout.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...