Uudet jäljet

1980-luvulla gingerich käänsi huomionsa Wadi Hitaniin. Gingerich, hänen vaimonsa paleontologi B. Holly Smith ja heidän kollegansa William Sanders alkoivat etsiä valaita kymmenisen miljoonaa vuotta nuoremmista muodostelmista kuin mistä Gingerich oli löytänyt Pakicetuksen. Kolmikko kaivoi esiin täysin vesielämään sopeutuneiden valaiden vajavaisia luurankoja: esimerkiksi Basilosauruksen ja pienemmän, viisimetrisen Dorudonin.

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

1980-luvulla gingerich käänsi huomionsa Wadi Hitaniin. Gingerich, hänen vaimonsa paleontologi B. Holly Smith ja heidän kollegansa William Sanders alkoivat etsiä valaita kymmenisen miljoonaa vuotta nuoremmista muodostelmista kuin mistä Gingerich oli löytänyt Pakicetuksen. Kolmikko kaivoi esiin täysin vesielämään sopeutuneiden valaiden vajavaisia luurankoja: esimerkiksi Basilosauruksen ja pienemmän, viisimetrisen Dorudonin. Niillä oli suuret, tiheät välikorvakotelot ja muita vedenalaiseen kuuloon liittyviä sopeumia; pitkät, virtaviivaiset ruumiit pitkine selkärankoineen; lihaksikkaat pyrstöt, joiden pystysuuntaiset lyönnit antoivat vauhtia vedessä. Alueella suorastaan kuhisi niiden luurankoja. ”Kun on ollut vähän aikaa Wadi Hitanissa, alkaa nähdä valaita kaikkialla”, Smith sanoo. ”Vähän myöhemmin ymmärtää näkevänsä oikein. Tajusimme pian, ettemme ikinä pystyisi keräämään kaikkia valaita talteen, joten aloimme kartoittaa niitä ja kaivamaan esiin vain kaikkein lupaavimpia.”

Ryhmä löysi kuitenkin vasta vuonna 1989 etsimänsä yhteyden valaiden maalla eläneisiin esimuotoihin, ja silloinkin lähes sattumalta. Gingerich työskenteli retkikunnan matkan lopulla Basilosaurus-luurangon äärellä, kun hän löysi ensimmäisen tunnetun valaanpolven jalasta, joka sijaitsi paljon odotettua taempana eläimen selkärangassa. Nyt kun tutkijat tiesivät mistä etsiä jalkoja, he lähtivät käymään uudelleen aiemmin kartoitettujen valaiden luona ja löysivätkin pian reisiluun, sääriluun ja luumöhkäleen, joka muodosti valaan jalkaterän ja nilkan. Matkan viimeisenä päivänä Smith löysi täydellisen sarjan hoikkia, tuuman mittaisia varpaita. Pienten luiden näkeminen sai hänet kyyneliin. ”Kun tiesi, että noin massiivisilla, täysin merielämään sopeutuneilla eläimillä oli yhä toimivat jalat, jalkaterät ja varpaat, ja ymmärsi sen merkityksen valaiden evoluutiolle, se oli aivan uskomatonta”, hän muistelee.

Vaikka jalat eivät pystyneetkään kannattamaan Basilosaurusta maalla, ne eivät olleet täysin hyödyttömät. Niissä oli kiinnittymiskohdat voimakkaille lihaksille ja lisäksi toimivat nilkkanivelet ja monimutkaiset polven lukittumismekanismit. Gingerich pohtii, mahtoiko niistä olla kiihokkeiksi tai ohjaajiksi yhdynnän aikana. ”Mahtoi olla vaikeaa hallita sitä, mitä niin pitkän, käärmemäisen vartalon toisessa päässä niin kaukana aivoista tapahtui”, hän sanoo.

Tekipä Basilosaurus pienillä jaloillaan mitä hyvänsä, niiden löytäminen vahvisti todeksi sen, että valaiden esi-isät kävelivät, ravasivat ja laukkasivat aikoinaan kuivalla maalla, mutta niiden tarkka muoto oli yhä arvoitus. Tietyt arkaaisten valaiden luurangon piirteet, etenkin niiden suuret, kolmiomaiset poskihampaat, muistuttivat pitkälti mesonykeiksi kutsuttujen eoseeniepookkisten, kaviokyntisten lihansyöjien hampaita. (Massiivinen, hyeenamainen Andrewsarchus, luultavasti kaikkien aikojen suurin maalla elänyt lihansyöjänisäkäs, saattoi olla mesonyki.) Immunologit olivat 1950-luvulla havainneet valaan veressä piirteitä, jotka viittasivat polveutumiseen sorkkaeläimistä, joihin kuuluvat muun muassa siat, kauriit, kamelit ja naudat. 1990-luvulle tultaessa valaiden geneettistä koodia tutkineet molekyylibiologit päättelivät, että valaan lähin nykyisin elävä sukulainen oli yksi tietty sorkkaeläin: virtahepo.

Gingerich ja monet muut paleontologit luottivat enemmän luiden suomaan kovaan tietoon kuin elävien eläinten molekyylitason vertailuun. He uskoivat valaiden polveutuneen mesonykeistä, mutta teorian testaamiseksi Gingerichin piti löytää yksi tietty luu: telaluu eli astragalus, joka on sorkkaeläimen luurangon tunnusomaisimpia piirteitä. Nilkkaluihin kuuluva telaluu on muodoltaan epätavallinen, sillä sekä sen ylä- että alareunassa on selkeät urat kuin kaksoistaljapyörässä, jonka läpi köysi kulkee. Muoto antaa sorkkaeläimelle enemmän ponnistusvoimaa ja joustavuutta kuin muilla nisäkkäillä tavattava yksinkertainen taljamuoto. (Elävistä valaista ei tässä kohtaa ollut tietenkään apua, koska niillä ei ole nilkkaluita lainkaan.)

Pakistanissa vuonna 2000 Gingerich näki viimein valaannilkan. Jatko-opiskelija Iyad Zalmout löysi uurteisen luunpalan, joka kuului siihen asti tuntemattomalle, 47 miljoonaa vuotta vanhalle valaslajille, jolle annettiin sittemmin nimi Artiocetus. Joitakin minuutteja myöhemmin pakistanilainen geologi Munir ul-Haq löysi samanlaisen luun samasta kaivauskohteesta. Gingerich luuli niitä aluksi eläimen vasemman ja oikean jalan yksiuraisiksi telaluiksi – mikä olisi todistanut hänen olleen oikeassa valaiden polveutumisen suhteen. Kun hän piti niitä rinnakkain, hän joutui kuitenkin toteamaan niiden olevan hieman epäsymmetrisiä. Kun hän pohti asiaa ja käänteli luita kuin palapelintekijä palojaan, ne loksahtivatkin äkkiä toistensa lomaan täydelliseksi kaksiuraiseksi telaluuksi. Laboratoriotutkijat olivat sittenkin olleet oikeassa.

Palatessaan ryhmä ohitti lapsijoukon, joka heitti noppaa vuohien telaluilla. (Kotieläimiksi kasvatettujen sorkkaeläinten nilkkaluita on käytetty vuosituhansien ajan monissa kulttuureissa peleissä ja ennustamisessa.) Zalmout lainasi yhtä luuta, antoi sen Gingerichille ja katseli huvittuneena, kun professori istui lopun iltaa valaannilkka yhdessä ja vuohennilkka toisessa kädessä tarkaten selkeitä samankaltaisuuksia. ”Se oli merkittävä löytö, mutta se järkytti minua”, Gingerich sanoo kireästi hymyillen. ”Siitä huolimatta tiedämme nyt varmuudella valaiden alkuperän ja senkin, että virtahepoteoria ei ollut silkkaa tieteiskuvitelmaa.”

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...