Kanjonien kansa

Meksikon tarahumarat välttivät espanjalaiset valloittajat 1500-luvulla, mutta selviävätkö he joka puolelta hyökyvästä nykyaikaistumisesta?

Perheitä tulee Sierra Madren syrjäseuduilta Guagüeyvoon juhlimaan pääsiäistä. Meksikon noin 106 000 tarahumaraa elävät hajallaan pitkin karua ja pitkälti autiota vuoristoa.
Robb Kendrick
Perheitä tulee Sierra Madren syrjäseuduilta Guagüeyvoon juhlimaan pääsiäistä. Meksikon noin 106 000 tarahumaraa elävät hajallaan pitkin karua ja pitkälti autiota vuoristoa.

Yötaivaan tähdet ovat tarahumaraintiaaneja, joiden kaikki sielut – miehillä on kolme ja naisilla uuden elämän tuottajina neljä – ovat palaneet loppuun. Tällaisia uskomuksia on ainakin antropologien ja lähetyssaarnaajien mukaan tarahumaroilla, jotka kutsuvat itseään rarámureiksi. He asuvat Pohjois-Meksikon Sierra Madre Occidentalin kanjonien tienoilla, jonne he vetäytyivät viisi vuosisataa sitten maahan tunkeutuvien espanjalaisten tieltä.

Espanjalaisilla oli tuliaseiden ja hevosten lisäksi myös häiritsevää partakarvaa, ja juuri noilta ajoilta on peräisin rarámurin kielen sana chabochi, joka tarkoittaa tätä nykyä ketä tahansa ei-tarahumaraa. Chabochi ei ole varsinaisesti loukkaava sana vaan ennemminkin tapa jakaa maailma. Sen sananmukainen käännös heijastelee tarahumaroiden ja muiden nykymeksikolaisten välejä ja tarkoittaa ”henkilöä, jonka kasvoilla risteilee hämähäkinseittiä”.

Tarahumarat ovat pidättyväisiä ja yksityisyyttään varjelevia ihmisiä, jotka asuvat etäällä toisistaan pienissä savitiili- tai puutaloissa tai luolissa tai sitten kallionkielekkeiden tarjoamien ”kattojen” alla. He valmistavat pienillä, käsin kynnetyillä palstoilla viljelemästään maissista alkoholijuomaa, jota kokoonnutaan juhlissa juomaan kädestä ja suusta toiseen kiertävästä kurpitsanpuolikkaasta.

Juomingit jatkuvat, kunnes väki käy äänekkääksi tai uneliaaksi ja sammahtaa. He ovat erinomaisia kestävyysjuoksijoita, sillä he ovat sukupolvien ajan eläneet kanjonien läpi kulkevien polkujen muodostaman liikenneverkon varassa. Sana rarámuri tarkoittaa ”jalan juoksijaa” tai ”hyvin kävelevää”. Amerikkalaisten ultramaratoonareiden kerrotaan ärsyyntyneen tarahumarajuoksijoista, jotka ovat peitonneet kilpakumppaninsa vaikka ovat juosseet huarache-sandaalit jalassa ja pitäneet tupakkataukoja matkan varrella.

Tarahumarat pitävät työtä välttämättömyytenä, jolla ei ole arvoa sinänsä ja joka häviää tärkeysjärjestyksessä henkisille velvollisuuksille ja muille sielullisille seikoille. He ovat perinteisesti eläneet vaihdantataloudessa; heillä on jakamiseen liittyvä sana, jolle ei löydy suoraa vastinetta suomen kielestä: tarahumaranainen saattaa sanoa ”kórima” ja ojentaa kätensä tavalla, joka chabochin mielestä vaikuttaa almun anelulta. Jos kouraan laittaakin kolikon, kiitosta ei kannata odottaa, sillä kórima viittaa velvollisuuteen jakaa rikkautta kaikkien hyväksi.

Tuoreimman virallisen väestönlaskun mukaan Meksikossa elää 106 000 tarahumaraa, mikä tekee heistä yhden Pohjois-Amerikan suurimmista alkuperäiskansoista. Valtaosa heistä elää yhä verraten eristyksissä ulkomaailmasta alueella, jota Meksiko markkinoi Kuparikanjonina, mutta niin paikan nimi kuin matkailutoimistojen antama kuva sen asukkaistakin (”He elävät yksinkertaisesti vailla nykyaikaista tekniikkaa”, kertoo yksikin esite) paljastuvat vain harhaanjohtavan sievään pakettiin puetuksi sirpaletiedoksi ja vähättelyksi.

Esimerkiksi Kuparikanjoni, Barranca del Cobre, on oikeastaan vain yksi Sierra Madren tämän osan yli kymmenestä mittavasta kanjonista, joista moni on Grand Canyoniakin syvempi. Chabochien kauppatavarat, niin lailliset kuin laittomatkin, ovat myös tulvimassa vauhdilla niihin kaikkiin. Huumeteollisuus käyttää kanjoneita yhä enemmän marihuanan ja unikon viljelyyn ja ajaa tarahumaroita pois perinteisiltä maissi-, papu- ja kurpitsapelloilta. Teiden rakentamisen ja koulukirjojen tulon vanavedessä tarahumarayhteisöihin on virrannut halpaa tequilaa, aseistautuneita roistoja ja kaiken maailman chatarraa, kuten roskaruokaa meksikolaisittain kutsutaan, joka kestää säilytyksen sähköttömissä kauppahökkeleissä.

Tätä nykyä he myös syövät paljon japanilaisia Maruchan-pikanuudeleita, joita myydään vaahtomuovisissa purkeissa. Myös perunalastupussit, litran Coca-Cola-pullot ja Tecate-oluttölkit tekevät kauppansa – sitä saattaa körötellä kuusikin tuntia neliveto-pickupilla pitkin jyrkänteisiin hakattuja kapoisia serpentiiniteitä kohti tarahumarakanjonin etäisintä nurkkausta, kunnes auto lopulta pysähtyy viimeisen kuilun partaalle, aurinko on juuri laskemassa, kaukaisista savupiipuista tupruilee savua ja seremoniarumpujen ääni kantautuu korviin jostain paljon alempaa, ja siinä, polun varressa näkyykin pari limsapulloa ja tyhjäksi syöty Maruchan-pakkaus. Se kummasti oikoo chabochin mielikuvituksen romanttisimpia kiemuroita.

Tarahumaramiehen perinteiseen asuun kuuluu leveä päänauha ja lannevaate, joka jättää jalat paljaiksi pakkasellakin, mutta nykyisin monet pukeutuvat sinisiin farkkuihin ja cowboy­hattuihin sekä teräväkärkisiin saappaisiin, jotka on valmistettu vyön sävyyn värjätystä nahasta. Useimmat tarahumaranaiset pitävät yhä kirjavia huiveja ja pitkiä hameita, joita koristavat kukkakuviot, värikkäät laskokset tai röyhelöhelmat. Tosin osa naisistakin käyttää jo farkkuja.

Tilaa uutiskirje

National Geographicin ilmainen uutiskirje.

Uutiskirjeen tilaajana saat joka viikko:

  • Upeimmat kuvat
  • Parhaat artikkelit
  • Viikon visan

Osallistu kuukauden kuva -kilpailuun

Osallistu National Geographicin pohjoismaiseen kuvakilpailuun. Lokakuun teemana ovat ilta- ja yökuvat. Voittajakuvat julkaistaan lehdessä.

Uusi lehti: Rooman hullu keisari

Tilaus: Lehti 9/2014 kertoo keisari Nerosta, joka tapatti kaksi vaimoa ja ehkä äitinsäkin. Oliko hän sittenkään mielipuoli murhaaja, joksi historia hänet on leimannut?

Tieteen Kuvalehti
Historia
National Geographic

Copyright © 2009 Bonnier Publications