Jill Seaman

Kenttälääkäri Jill Seaman on yksi henkilökuvasarjaan valituista rohkeista miehistä ja naisista, jotka siirtävät mahdollisen rajoja.

torstai 10. tammikuuta 2013 teksti Pat Walters

Jill Seaman on yrittänyt jo vuosikymmenien ajan selvittää tehokkainta tapaa saada nykyaikaista lääketiedettä Etelä-Sudanin raskautetuille ihmisille. Hän saapui vuonna 1989 keskelle yhtä Afrikan pahinta tautiepidemiaa, jonka aiheutti kala-azar eli viskeraalinen leishmaniaasi – ja raakaa sisällissotaa. Nyt sota on loppunut, Etelä-Sudan julistautunut itsenäiseksi ja epidemiakin hellittänyt, mutta väkivalta ja etenkin pelko hallitsevat edelleen aluetta, josta on tullut Seamanin toinen koti.

Millaista seudulla oli, kun saavuit sinne?

Yli puolet väestöstä oli jo kuollut. Joidenkin kylien läpi saattoi kävellä näkemättä yhtäkään elävää ihmistä. Siellä näkyi vain tulipalojen jättämiä tuhkakasoja. Välillä huomasi kävelevänsä luiden päällä. Siellä oli autiota, hiljaista, aavemaista ja kammottavaa.

Sinun oli taisteltava kuoleman syitä vastaan. Kuinka kuvailisit vihollista?

Kala-azar leviää hietakärpäsen puremasta ja aiheuttaa kuumetta, laihtumista ja pernan laajenemista. Viikkojen kuluttua potilas kuolee. Kun tulin Etelä-Sudaniin vuonna 1989 Lääkärit ilman rajoja -järjestön mukana, kukaan ei hoitanut syrjäseutujen ihmisiä. Tarvittiin tutkimustyötä, jonka avulla ihmisille voitaisiin antaa korkeatasoista hoitoa ja diagnostiikkaa savimajasta käsin. Suurin osa työstämme tähtäsi juuri siihen, ja niin asia on edelleen.

Mutta olette 20 viime vuoden aikana kukistaneet taudin?

Emme sentään. On vaikea verrata epidemiaa nykytilanteeseen, koska nyt alueella on terveydenhoitoa. Kolmen viime vuoden aikana tauti on taas villiintynyt. Kuluneen vuoden aikana annoimme hoitoa 2 500 ihmiselle, mikä on valtava potilasmäärä.

Klinikkaanne on pommitettu ja poltettu, mutta väität silti, ettet ota riskejä?

En otakaan, usko pois. Terveydenhoito ja Sudan ovat intohimojani. Voin kyllä kertoa monistakin pelottavista tapahtumista, esimerkiksi pohjoisempana sijaitsevan kaupungin verilöylystä, jossa kuoli ehkä 200 ihmistä parissa tunnissa. Siellä vain ammuttiin ihmisiä, esimerkiksi pyykillä olleita naisia, mutta se ei liity mitenkään siihen, miksi olen täällä.

Mutta olet kuitenkin, ja siihen liittyy riskejä?

Minä en ole täällä ottamassa riskejä. Kaikki ottavat riskejä. Elämä on riski. Kaikki täällä asuvat tietävät, että elämä voi olla tunnin päästä mennyttä, mutta siitä huolimatta he elävät ja ovat onnellisia. Minä pääsen koskettamaan miljoonia ihmisiä ja toivottavasti auttamaan heitä. Miten voisin olla vielä onnekkaampi?

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...