Konfliktin taustalla väärinymmärrys

Miten tämä runsaudensarvi muuttui vaaralliseksi riistokohteeksi? Kun kaivautuu syvälle alueen menneisyyteen, voi nähdä, että läntistä vajoamahaaraa ovat muovanneet väärät käsitykset alueen etnisistä ryhmistä.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Miten tämä runsaudensarvi muuttui vaaralliseksi riistokohteeksi? Kun kaivautuu syvälle alueen menneisyyteen, voi nähdä, että läntistä vajoamahaaraa ovat muovanneet väärät käsitykset alueen etnisistä ryhmistä.

Arkeologisten ja lingvististen todisteiden mukaan tällä alueella eli jo vuonna 500 useita kansoja, jotka muodostivat heterogeenisen, bantukielen variantteja puhuvan yhteisön, joka sai elantonsa sekä viljelystä että karjanhoidosta. 1400-luvulla muodostui keskusjohtoisia kuningaskuntia, esimerkiksi Bunyoro ja Ruanda, ja niiden myötä erillinen karjatilallisten yhteiskuntaluokka, joka erottautui viljelijöistä pukeutumalla ja syömällä eri tavoin: heidän ruokavalioonsa kuului maitoa, lihaa ja verta. Ajan mittaan karjatilalliset eriytyivät yhä selvemmin muusta kansasta, ja heidän vaikutusvaltansa kasvoi.

Kun englantilainen tutkimusmatkailija John Hanning Speke saapui paikalle 1800-luvun lopulla, hän hämmästyi nähdessään hyvin järjestäytyneitä kuningaskuntia hoveineen ja diplomaatteineen. Hän arveli karjatilalliseliitin edustajien, joista käytettiin nimeä hima tai tutsi, kuuluvan johonkin ylivertaiseen niloottisen rotuun, joka oli tunkeutunut suurten järvien alueelle ja alistanut hänen selvästi alempiarvoisempina pitämänsä paikalliset bantuviljelijät, esimerkiksi irut ja hutut.

”Suurten järvien valtiot kyseenalaistivat väheksyvät rodulliset käsitykset afrikkalaisten älykkyydestä ja kyvykkyydestä”, sanoo arkeologi Andrew Reid. Idea niloottien invaasiosta selitti kätevästi sen, miten Afrikan sydämessä saattoi olla kehittyneitä kuningaskuntia. Teoria ei vain pitänyt paikkaansa.

Tutsit vaalivat tarinaa

Se taas ei estänyt tutseja ja muita eliittiryhmiä vaalimasta tarinaa omista eksoottisista juuristaan asemansa korottamiseksi hutuenemmistön yläpuolelle. Sen jälkeen kun eurooppalaisvallat jakoivat Itä-Afrikan 1800-luvun lopussa, ensin saksalaiset ja sitten belgialaiset hyväksyivät innolla luontaisena pitämänsä hierarkian ja suosivat ylivertaisena pitämäänsä tutsivähemmistöä.

Vaikka näiden kahden ryhmän ulkonäköeroista puhutaan usein – tutsien sanotaan olevan pitempiä, vaaleampia ja ohuthuulisempia kuin hutujen – heitä oli niin vaikea erottaa toisistaan, että belgialaiset alkoivat vuodesta 1933 lähtien myöntää henkilöllisyystodistuksia: karjaa omistavat ja määrätyt piirteet omaavat 15 prosenttia kansasta määriteltiin tutseiksi, loput olivat sitten hutuja. (Joskus saman perheen jäsenet päätyivät eri ryhmiin.) Näitä henkilöllisyystodistuksia, jotka käytännössä virallistivat yhden kansan kahdeksi jakavan kastijärjestelmän, käytettiin Ruandan kansanmurhan aikana sen määrittelemiseen, kuka saisi jäädä henkiin ja kenet tapettaisiin. Kun siirtomaavallat myönsivät siirtomailleen itsenäisyyden 1960-luvun alussa, tutsien ja hutujen väliset etniset vihamielisyydet olivat jo johtaneet tappojen ja kostomurhien kierteeseen. Näiden kahden ryhmän välinen jännite vaikuttaa yhä arkeen Kongossa.

Väestönkasvu kärjistää ongelmia

Ruandan kansanmurha ei toki johtunut pelkästään hutujen ja tutsien välisestä vihasta. 1900-luvun loppuvuosina seudun asukkaille valkeni, ettei läntisen haaran alue kerta kaikkiaan pysty elättämään niin suurta määrää ihmisiä – ja se oivallus vei katastrofiin. Väestö kasvoi hälyttävästi samalla kun kahvin ja teen hinnat painuivat alas 1980-luvulla, mistä seurasi suurta puutetta; köyhyys taas lisäsi maan tarvetta entisestään. Vaikka väentiheys oli esimerkiksi Hollannissa yhtä suuri kuin Ruandassa tuolloin, oli hollantilaisten turvana kuitenkin koneellinen ja tehokas maatalous. Ruandan riippuvaisuus perinteisestä kotitarveviljelystä tarkoitti sitä, että satoa oli saatavissa lisää vain viljelyalaa kasvattamalla.

1980-luvun puoliväliin mennessä kaikki puistojen ulkopuolinen viljelyskelpoinen maa oli otettu viljelyyn. Pojat perivät yhä pienempiä palstoja, jos perivät ylipäänsä mitään. Maaperä köyhtyi. Tilanne oli hyvin jännittynyt. Belgialaiset ekonomistit Catherine André ja Jean-Philippe Platteau tutkivat yhden ruandalaisalueen maariitoja ennen kansanmurhaa ja totesivat, että yhä useampi kotitalous oli vaikeuksissa yrittäessään tulla toimeen pienillä palstoillaan. Kun tutkijat haastattelivat seudun asukkaita kansanmurhan jälkeen, heille selvisi, ettei ole ollenkaan harvinaista kuulla ruandalaisen väittävän, että ”sota on tarpeen ylimääräisen väen karsimiseksi ja väkiluvun saamiseksi tasapainoon käytettävissä olevan maan kanssa”. Kuuluisa englantilainen taloustieteilijä Thomas Malthus, joka oletti väestökasvun ylittävän planeetan kantokyvyn, mikäli sitä ei rajoitettaisi nälällä, taudeilla tai sodilla, olisi tuskin osannut muotoilla asiaa ytimekkäämmin.

André ja Platteau eivät väitä kansanmurhan olleen väestöpaineen väistämätön seuraus, koska valtaa janoavat poliitikot selvästi ajoivat ihmiset tappamaan toisiaan. Ranskalainen historiantutkija Gérard Prunier ja monet muut tutkijat ovat kuitenkin vakuuttuneita siitä, että juuri maatalousmaan puute loi puitteet joukkomurhille. Tiivistettynä kansanmurha tarjosi maattomille hutuille sopivan verukkeen luokkasodan käynnistämiseen.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...