Unelmien Shanghai

Salainen maailma, Shanghain vanha pommisuoja, on kuin rinnakkaistodellisuudesta. Sen yläpuolella on auringon hellimä katu, jolla siirtotyöläiset latkivat riisi- ja tofulounaitaan ja rypyttömiin
valkoisiin paitoihin pukeutuneet toimistotyöläiset kulkevat jalkakäytävällä seisovan kyltin ohi. Pienessä syvennyksessä, näytteillä olevien ulkomaisten merkkivessanpyttyjen takana, nuori nainen laskeutuu portaita pitkin paikkaan, jonka hän tuntee vain koodinimellä ”0093”.

Nainen – 22-vuotias Sheng Jiahui, lempinimeltään ”Sammy” – kulkee teräksisten pariovien läpi ja etenee syvälle suojan heikosti valaistuun käytäväverkostoon. Bunkkeri hohtaa luonnotonta vihreää valoa. Ikuisen hämärän 0093 uhkuu yhä sodan ja kommunistisen vallankumouksen tappavaa klaustrofobiaa, joka valtasi idän ja lännen solmukohtana toimineen Shanghain, idän kukoistavan Pariisin.

Yksi ovista avautuu, ja käytävään räjähtää sähkökitaran pauhu. Sisällä pienessä huoneessa, Jimi Hendrixiä esittävän julisteen alla, neljä nuorta shanghailaisnaista – Sammyn punk-yhtyeen Black Lunan muut jäsenet – ovat jo vauhdissa. Entisestä nujerretun yhteisön symbolista on sattuman oikusta tullut Shanghain musiikkielämän hautomo. Treenikämpät 0093:ssa – koodinimi perustuu kadunnimen ja -numeron foneettiseen yhdistelmään – ovat lyöneet alkutahdit yli sadalle kaupungin bändille ja virvoittaneet kulttuurin, joka sumentaa nyt entiseen malliin idän ja lännen välistä rajaa.

Black Luna, nuorten naisten punkkibändi, voi soittaa niin kovaa kuin haluaa maanalaisessa treenikämpässään. Vanha bunkkeri on yksi harvoista vanhoista rakennuksista, joka on säilynyt uuden Shanghain rakennusinnon keskellä.

Sammy riisuu takkinsa ja bändi antaa palaa. Rumpuja takoo 20-vuotias Orange; 23-vuotias Juice puolestaan revittää soitintaan Shanghain modernin maglev-junan veroisella vauhdilla. Sammy laulaa, ja hänen otsatukkansa heiluu ankaraan tahtiin ylös alas. Perinteistä shanghailaisoopperaa laulavan naisen tytär vie musikaalisesti lahjakkaan suvun tyyliä aivan uuteen suuntaan. ”Olemme untuvikkoja, mutta meillä on suuret unelmat”, Sammy ulvoo. ”Koko maailma saa kuulla laulumme.”

Jokaisella kaupungilla on rytminsä, syke joka pitää sen liikkeessä. Shanghaissa, yhdessä maailman nopeimmin kasvavista suurkaupungeista, voi helposti joutua eksyksiin katuporien, paaluttimien, raivaustraktorien ja nostokurkien rummutuksessa. Joka puolella sikiää pilvenpiirtäjiä ja rakennustyömaita, jotka ovat osa häkellyttävää muodonmuutosta ennen vuoden 2010 maailmannäyttelyä, jota Shanghai isännöi toukokuusta lokakuuhun. Kiinan ainoan aidosti kansainvälisen kaupungin uuden nousun vetojuhtana eivät kuitenkaan ole koneet vaan kaupunkikulttuuri, joka kulkee omia polkujaan sulauttaen itseensä uuden ja vieraan samalla kun se yrittää palauttaa mennyttä loistoaan.

Paljasjalkaiset shanghailaiset muodostavat oman urbaanin heimonsa, joka eroaa muista kiinalaisista niin kielen, tapojen, arkkitehtuurin, ruuan kuin asenteidenkin osalta. Heidän kulttuurinsa, josta käytetään usein nimeä haipai (Shanghain tyyli), juontaa juurensa kaupungin historiallisesta asemasta ulkomaisten kauppiaiden ja kiinalaissiirtolaisten kohtauspaikkana. ”Ulkomaalaisten silmissä Shanghai on osa ’arvoituksellista Kiinaa’”, sanoo shanghailainen koomikko Zhou Libo. ”Muiden kiinalaisten silmissä Shanghai taas on osa ulkomaailmaa.” Kiinalaisella mittapuulla Shanghai oli puolitoista vuosisataa sitten pelkkä nousukaskaupunki – toisin kuin esimerkiksi keisarillinen Peking.