Viimeiset vaeltajat

Loistokkaassa menneisyydessään gadulia loharit takoivat haarniskoita hindukuninkaille. Nykyisin sepät pystyttävät leirejään pikkukylien laitamille ja valmistavat käyttöesineitä romumetallista. Lähestyin yhtä tällaista leiriä helmikuisena päivänä Luoteis-Intian Rajasthanissa kantaen saippuapaloja, joilla olin ajatellut tehdä itseäni tykö. Kun pääsin leirin tuntumaan, miehet, naiset ja lapset repivät kantamuksiani niin että saippuat levisivät maahan. Kaikki oli yhtä kiroilun ja raajojen mylläkkää.

Näin epätoivoinen käyttäytyminen heijastelee tällä niemimaalla satoja ellei tuhansia vuosia vaeltaneiden kulkurien kohtaloa. Gadulia loharit (heidän nimensä tulee hindin sanoista gaadi, joka tarkoittaa härkävankkureita, ja lohar, joka tarkoittaa seppää) ovat näistä vaeltajista tunnetuimpia; muita ovat esimerkiksi rabarit, paimentolaiset, jotka tunnetaan läntisessä Intiassa kookkaista turbaaneistaan ja kamelintuntemuksestaan. Jotkin nomadiryhmät metsästävät tai keräilevät kasveja, jotkin taas tarjoavat palveluja – myyvät suolaa, ennustavat, esittävät tai­katemppuja tai antavat ayurvedisiä hoitoja. Kulkurien joukossa on myös jonglöörejä, akrobaatteja, hiomakivien tekijöitä, tarinaniskijöitä, käärmeenlumoojia, eläintohtoreita, tatuoijia ja korinpunojia. Kaiken kaikkiaan antropologit ovat tunnistaneet Intiasta noin 500 vaeltavaa ryhmää, joihin kuuluu ehkä 80 miljoonaa ihmistä eli noin seitsemän prosenttia maan reilusta miljardista asukkaasta.

Nomadit olivat aikoinaan osa Intian valta­väestöä. He sekoittuivat ongelmitta kyläläisiin, jotka asuivat heidän vuosittaisilla vaellusreiteillään. 1800-luvulla asenteet alkoivat kuitenkin muuttua. Brittivirkamiehet pitivät heitä irtolaisina ja rikollisina ja kylvivät epäluuloa, joka säilyi siirtomaa-ajan päätyttyäkin. Nopeasti modernisoituva puhelinpalvelukeskusten ja merkkitietoisen nuorison Intia ei kaipaa läkkiseppiä eikä karhunkesyttäjiä, ja karjanomistajat ovat jäämässä teollisuuden ja paisuvien kaupunkien jalkoihin. Kastijärjestelmän sekä kielellisten ja alueellisten erojen sirpaloima liikkuva kansanosa ei kiinnosta poliitikkoja eikä siten myöskään hyödy sosiaaliturvahankkeista yhtä paljon kuin maan muut vähäosaiset.

Intia on edelleen vahvasti kerrostunut yhteiskunta, jossa syntyperä usein määrää koko elämänkohtalon. Vaikka osa Intian perinteisistä vaeltajista onkin jämähtänyt slummeihin, heitä kaikkia yhdistää menneisyydestä periytyvä köyhyys ja ulkopuolisuus: heidän tilannettaan voi pitää valtavana ihmisoikeuskriisinä. Nomadien harvojen ja valittujen puolestapuhujien mukaan olennaista olisi saada kaikille katto pään päälle tai ainakin pysyvä osoite, jonka avulla sosiaalietujen saanti ja lasten kouluun ilmoittaminen kävisi helpommin. Tähän tähtäävät hankkeet ovat kuitenkin saaneet vastaansa kyläläisiä ja poliitikkoja, joiden silmissä nomadit ovat rähjäisiä muukalaisia. Käytännön ongelmien taustalla häilyy kuitenkin syvällisempi kysymys: Onko vaeltajien luovuttava identiteetistään pysyäkseen hengissä?