Keinoja kaihtamatta

“Naarat ovat tuomareita,” Benz muistuttaa avatessaan minulle piilokojunsa oven. Livahdan sisään ja alan pitää peukkuja Donaldille. Aurinko on vasta noussut ja taivaalta ripottelee vettä; juuri tällaisesta säästä kekolavastajat pitävät soidinkaudellaan.

Näen piilokojusta Donaldin istumassa lauluoksallaan. Se ei ole kovin näyttävä otus: sellainen räkättirastaan kokoinen kaveri, jonka tylsää, oliivinväristä höyhenpukua koristaa vain yksi oranssi raita päälaella. Se päästelee hetken aikaa ilmoille konekiväärimäistä soidinlauluaan. Sitten yksi nuutunut keltainen lehti leijailee sen tornin sammaleiselle pihalle. Donald lennähtää välittömästi nostamaan sen pois. Maryt varmaankin arvostaisivat sitä.

Kaikki lavastajat ovat kelpo talkkareita. Ne valikoivat koristeensa hyvin tarkkaan ja laittavat niitä suurella touhulla juuri oikeaan järjestykseen. Australiassa elävä tyrmäävän sinisilmäinen satiinilavastajakoiras on asetellut tikuista ja ruohosta rakentamansa kujanteen eteen sinisiä papukaijansulkia, valkoisia kotilonkuoria sekä keltaisia ja violetteja kukkia. Silkassa pakkomielteisessä keräilyssä harva lavastaja vetää vertoja Pohjois-Australian avoimilla puustomailla elävälle isohelmilavastajalle.

Lajin koiraat haalivat kokoon tuhansittain valkoisia ja harmaita pikkukiviä, kotilonkuoria, lampaiden selkänikamia, kasoittain vihreitä ja violetteja lasinpaloja, kiväärinhylsyjä, värikkäitä muovinauhoja, rautalankaa, pullonkorkkeja, foliokääreitä, peilejä – toisin sanoen mitä tahansa säihkyvää, jopa CD-levyjä. Nämä esineet tietenkin miellyttävät naaraita, mutta koiraat kilpailevat myös keskenään.

”Ne tappelevat, varastelevat toistensa koristeita ja hajottavat kilpakosijoiden soidinmajoja”, sanoo tutkija Natalie Doerr, joka kirjaa muistiin esineitä, joista koiraat käyvät kovinta kamppailua.

• Edellinen Sivu 3 / 4 Seuraava