Lähiöt kasvavat

Uudet talot ja lähiöt ovat vähentäneet Shanghain ahtautta. Asuinpinta-ala henkeä kohden on yli kolminkertaistunut 30 vuodessa. Muutos kuitenkin katkoo lankoja, jotka ovat pitäneet Shanghain kulttuuria koossa. Esikaupunkialueilla naapurit eivät yleensä tunne toisiaan kovin hyvin, vaikka yhteisöllisyyttä onkin yritetty edistää esimerkiksi perustamalla urheiluseuroja ja lasten leikkikerhoja. Tässä vaiheessa uusia esikaupunkilaisia yhdistää ehkä eniten se, että he ovat kiinteistönomistajia – tuo yhteys toi asukkaita viime vuonna yhteen kamppailussa ehdotettua pikajunaraidetta vastaan. Yksi urbaanin hajaantumisen uhreista saattaa olla Shanghain murre. Monivivahteinen, kurkunpohjaäänteitä vilisevä kieli alkoi menettää jalansijaansa jo 1950-luvulla, kun Peking käynnisti hankkeen, jona tavoitteena oli yhdistää maata standardisoidun mandariinikiinan voimin. Ruuhkaiset lilongit pitivät murretta hengissä, mutta lähiöissä perheet usein pitäytyvät omissa tiloissaan ja muista erillään.

Lähiön lumo karisi Zhangin silmistä varsin nopeasti, ja taiteilija perheineen on muuttamassa tänä vuonna takaisin keskustaan. Päällimmäisenä syynä on Jiazhenin saaminen hyvään kouluun, mutta sen lisäksi Zhang haluaa vahvistaa tyttärensä identiteettiä. ”Kaikki parhaat muistoni liittyvät ääniin, joita kuulin lilongissa kun heräilin siellä kuusivuotiaana”, hän sanoo. ”Kujilta kaikuva rupattelu, katkarapuja kauppaavat myyjät – aitoa elämää.”

Chen Dandanin päivä kuluu turvavaljaissa kymmeniä metrejä Shanghain keskustan yläpuolella, kaupungin uusimpiin lukeutuvan pilvenpiirtäjän rakennustyömaalla. Huimauksen tunteita 26-vuotias siirtotyöläinen kokee kuitenkin kulkiessaan päivittäin töistä kotiin pitkin kaupungin hohdokkainta ostoskatua, Nanjing Roadia. Chen pällistelee Guccin näyteikkunaa likaisissa, sinisissä haalareissaan ja keltaisessa kypärässään. Huomisen aukioksi kutsutussa paikassa hän ihailee punaista Ferraria, jonka hintalapussa komeilevan summan hän saisi 2 500 euron vuosipalkallaan kasaan noin 80 vuodessa. ”Näillä ihmisillä saattaa olla rahaa, mutta Shanghain rakentaminen on meidän varassamme”, hän sanoo.

Nykyinen kasvupyrähdys, samoin kuin kaikki aiemmatkin, nojaa vahvasti ulkomaiseen pääomaan ja siirtotyöläisten armeijaan. Shanghain 20 miljoonasta asukkaasta kolmannes on siirtotyöläisiä, joilla ei ole oleskelulupia eikä niihin liittyviä etuja. Moni tällainen waidiren eli ulkopuolinen asuu pitkälle kehittyneissä yhteisöissä, joista osassa on omat yksityiskoulunsa niille lapsille, joilta epävirallinen asema estää pääsyn valtion kouluihin. Toiset, Chenin kaltaiset, muodostavat Shanghain yhteiskunnan alimman, ajelehtivan luokan.

Kuljettuaan aikansa pitkin Nanjing Roadia Chen suuntaa työläisten ”asuntolaan”, joka on kyhätty vanerilevyistä keskeneräisen kerrostalon kolmanteen kerrokseen. Toisella puolella katua on 22-kerroksinen Park Hotel, joka oli 1930-luvun alussa valmistuessaan Aasian korkein rakennus ja Shanghain silloisten globaalien pyrkimysten symboli. Sekin rakennettiin siirtotyöläisten voimin, mutta maailmannäyttelyn aikaan Chen ei ehkä ole tervetullut Shanghaihin. Rakennustyöt seisahtuvat puoli vuotta kestävän tapahtuman ajaksi ja urakkatyöläisistä valtaosa lähetetään kotiin. Chen aikoo kuitenkin palata. ”Niin kauan kuin kasvu jatkuu, täällä tarvitaan kaltaisiani ihmisiä”, hän sanoo.

Kun Sammy ei ole maan alla soittamassa punkia, hän on yleensä 24. kerroksen asunnossaan, jonka hän jakaa neljän muun sinkkunaisen kanssa keskustan uudessa tornitalossa. Kun Sammy syntyi vuonna 1987, hänen nykyinen 28-kerroksinen talonsa olisi hallinnut maisemaa; nyt jopa sadat rakennukset ovat sitä korkeampia. Hän katsoo ulos makuuhuoneensa ikkunasta ja osoittaa vihreiden pressujen peittämien kerrostalojen ohitse. Siellä, Huangpu­joen toisella puolella, näkyy kärjellään seisova pyramidi, maailmannäyttelyn 2010 keskus.

Shanghain räjähdysmäinen kasvu jatkuu vielä pitkään maailmannäyttelyn jälkeen. Kaikki purku- ja rakennustyöt alleviivaavat yhtä shanghailaista luonteenpiirrettä: uuden ihannointia. Toisin kuin muu Kiina, jonka harteita pitkä historia tuntuu aina painavan, nuorekas Shanghai etsii aina uusinta uutta. Sammyn bändikaverit kutsuvat häntä ”shanghailaistytön perikuvaksi”, mutta ei vain siksi, että hän ammentaa ulkomailta vaikutteita musiikkiin (Avril Lavignelta), pukeutumiseen (japanilaisesta Vivi-lehdestä) ja elämäntapaan (hänen asuinjärjestelynsä muistuttaa enemmän Frendit-sarjan tyyliä kuin konfutselaista linjaa). Pääsyy kavereiden antamaan lempinimeen on Sammyn anteeksipyytelemätön ja helpolta näyttävä tapa sekoittaa uusia ideoita shanghailaiseen tyyliin.

Kun Black Luna otatti vähän aikaa sitten PR-kuvia, rokkarit laittautuivat hemaiseviin cocktailmekkoihin ja Sammy kietaisi kaulaansa 1930-luvun tyyliä mukailevan pantakorun. ”Halusimme kuvaan vanhan Shanghain glamouria”, hän sanoo. Kyse ei kuitenkaan ollut nostalgiasta vaan siitä, että moderni shanghailaisyhtye hyödynsi mennyttä muotia, kun se loihti itselleen uudenaikaisen ilmeen. Jatkuvasti uudistuvassa kaupungissa syke on niin kiivas, että mennytkin voidaan muuttaa tulevaksi.

• Edellinen Sivu 4 / 4