Lajien aarreaitta

Borneossa on yli 15 000 tunnettua kasvilajia, joista yli 2 500 on orkideoita. Kaakkois-Aasian alankometsät, joihin borneolaisetkin lukeutuvat, ovat maailman korkeimmiksi kasvavia trooppisia sademetsiä, ja niissä saattaa menestyä jopa 240 puulajia vain puolentoista hehtaarin alueella. Borneon lajistoon kuuluvat myös maailman suurin kukka, maailman suurin orkidea, maailman suurimmat lihansyöjäkasvit ja maailman suurin kehrääjälaji. Borneon sademetsien monitasoinen rakenne kätkee sisäänsä maailman suurimman liitävien eläinten lajiston: lukuisten liito-oravien ohella niissä elää liitoliskoja, täpläkaguaaneja, liitosammakoita ja liitokäärmeitäkin.

Borneon metsissä kuljeskelee pikkukarhuja ja puuleopardeja ja puissa kiipeilee kahdenlaisia gibboneita ja kahdeksan sortin apinoita. Saaren yhdessä kolkassa on säilynyt tuhatkunta norsua – ne elävät lähinnä Malesiaan kuuluvassa Sabahin osavaltiossa, missä Kinabatanganjoki laskee Sulunmereen. Pikkusarvikuonot sinnittelevät hädin tuskin hengissä: niitä on jäljellä enää alle viisikymmentä. Borneon vertauskuvaksi on kuitenkin noussut vieläkin karismaattisempi eläin, oranki. Sen ilmeikkäät silmät tuijottavat meitä suojelujärjestöjen uutiskirjeissä ja varainkeruuvetoomuksissa kautta maailman. Kun otetaan huomioon ensinnäkin saaren ylittämätön biodiversiteetti orangeista ja sarvikuonoista pieniin, vielä löytämättömiin sammaliin ja kuoriaisiin ja toisaalta metsien hävittämisen nopeus, niin juuri Borneon tulevaisuus saattaa olla koko planeetan tärkein luonnonsuojelukysymys.

Satelliittiperspektiivistä katsottuna Borneon metsien häviäminen saattaa vaikuttaa liioittelulta. Hieman yli kaksi kertaa Suomen kokoinen saari on yhä puoliksi puiden peitossa ja sen sisäosien ylängöillä seisoo satoja neliökilometrejä aarniometsiä, joissa liikkuu korkeintaan paikallisia eränkävijöitä, salametsästäjiä ja gaharun kerääjiä. Joillekin alueille pääsee vain monipäiväisellä venekyydillä tai vaivalloisella vaelluksella läpi poluttoman korven.

Alankometsien tarina taas on täysin toisenlainen ja paljon synkempi, ja juuri niissä piilee suurin osa Borneon runsaasta biodiversiteetistä: esimerkiksi juuri orangit ja norsut. Kahden viime vuosikymmenen aikana niitä on hakattu arviolta 8 000 neliökilometriä vuosittain. Science-lehdessä vuonna 2001 julkaistu raportti nimeltään The End for Indonesia’s Lowland Forests? (Indonesian alankometsien loppu?) varoitti senhetkisen ”resurssianarkian kaameista seurauksista” ja lainasi tutkimusta, jossa ennustettiin Borneon Indonesialle kuuluvien osien alankometsien tuhoutuvan lopullisesti vuoteen 2010 mennessä. Hallituksen ratsiat ovat hidastaneet laittomia hakkuita ja puutavaran vientiä, mutta niillä on saatu vain lykättyä ennustettua tuomiopäivää.

Muut tekijät taas voivat aikaistaa sitä. Kahdenkymmenen viime vuoden aikana laajat, yhteen kasviin keskittyvät öljypalmuviljelmät ovat levinneet ympäri Borneota palmuöljyn monipuolisen (ja varmasti tuottoisan) kysynnän kasvaessa. Palmuöljyä käytetään elintarvikkeissa, kosmetiikassa, saippuoissa ja muussa lähes loputtoman tuntuisessa tuotevalikoimassa, myös biopolttoaineissa. Indonesia ja Malesia tuottavat yhteensä 86 prosenttia maailman palmuöljystä, ja Borneon luonnonolot sopivat täydellisesti tämänkin vihreän kullan kasvattamiseen.

Vaikka ympäristönsuojelijat ovatkin levittäneet uutisia palmuöljyn vaikutuksista metsien häviämiseen ja jotkut ovat usuttaneet jopa palmuöljyboikottiin, Indonesiasta on tullut maailman suurin palmuöljyn tuottaja. Öljypalmun viljelyala kattaa tällä hetkellä 60 000 neliökilometriä ja sen odotetaan tuplaantuvan vuoteen 2020 mennessä.

Ja ikään kuin öljypalmumonokulttuuri ei vielä riittäisi, Borneolla on toinenkin luonnonvara, jossa yhdistyvät taloudelliset edut ja ympäristöön kohdistuvat vaarat. 300 miljoonaa vuotta vanha kasviaines on hautautunut maahan ja muuttunut kivihiileksi. Avolouhokset, joista saadaan niin kultaa kuin hiiltäkin, levittyvät Borneon etelä- ja itäosiin, häätävät metsiä tieltään ja saastuttavat jokia.

Ilmastonmuutoksen vaaroihin heränneessä maailmassa Borneo on saanut osakseen maailmanlaajuista huomiota muustakin syystä: 11 prosenttia sen pinta-alasta on nimittäin turvesuota. Paikoin jopa 20 metrin paksuinen turvekerros on merkittävä hiilinielu, ja jos sen päältä kaadetaan puut ja suo kuivataan, turve alkaa hajota ja vapauttaa hiiltä ilmakehään. Kuivunut turve taas palaa herkästi niin luonnollisissa kuin sytytetyissäkin paloissa. Metsää kasketaan öljypalmuviljelmiksi, mutta toistuvien kuivuuskausien villitsemät kulot ovat karanneet käsistä ja täyttäneet Borneon taivaan savulla, sulkeneet lentokenttiä ja aiheuttaneet hengitysvaivoja miljoonille ihmisille aina Aasian mannerta myöten. Maatuvasta turpeesta vapautuva hiili, maastopalot ja metsien hävittäminen ovat vieneet Indonesian maailman kolmanneksi suurimmaksi kasvihuonekaasujen tuottajaksi vahvasti teollistuneiden Kiinan ja Yhdysvaltain kantaan.

Borneon metsien aika on käymässä vähiin. Tavanomaiset toimintamallit eivät juuri tarjoa toivoa. Monissa muissa maissa muutetaan laajoja alueita kansallispuistoiksi ja suojelualueiksi, mutta se ei ole juurikaan auttanut saaren Indonesialle kuuluvassa osassa, koska rahoitus on riittämätöntä, paikallisten asukkaiden tuki vähäistä ja korruptio yleistä. Monen luonnonsuojelijan mielestä hakkuut, joita pidetään usein eläimistölle tuhoisina, saattaisivat kestävällä tavalla toteutettuina jopa auttaa suojelemaan suurta osaa saaren biodiversiteetistä.

”Koskematon sademetsä on nyt mahdoton haave Borneossa”, sanoo Sabahissa sijaitsevan Danumlaakson kenttätutkimuskeskuksen johtava tutkija Glen Reynolds. ”Kaikki suuret, alkuperäiset ja suojelukelpoiset alankometsät on jo suojeltu. Vaikka se onkin hankalaa, meidän on nyt saatava ihmiset vakuuttuneiksi siitä, että vaurioituneeksikin katsottu metsä voi ylläpitää luonnon monimuotoisuutta.”

Viesti on monimutkainen mutta silti perin selvä. Borneon metsien ja luonnon suojeleminen edellyttää vanhojen käsitysten haastamista, uusien tosiasioiden hyväksymistä ja uusien suojelumallien omaksumista. Loppujen lopuksi Borneon kohtalosta saatetaan päättää kaukana varsinaisista metsistä: valtioiden virastoissa ja suuryritysten kokoushuoneissa New Yorkista Geneveen. Koska kasveihin ja maaperään on sitoutunut niin mittavia määriä hiiltä, Borneon paras toivo saattaa piillä muualla kuin tunteisiin vetoavissa orangin kasvoissa: nimittäin ilmastonmuutoksen kylmissä totuuksissa ja ihmisten halussa ja kyvyssä suojella itseään.

Pontianakin kaupunki sijaitsee Sabahista katsottuna Borneon toisella laidalla, indonesialaisessa Länsi-Kalimantanin maakunnassa Etelä-Kiinan meren rannalla. Kaupungista ulos johtava, kuorma-autojen ja moottoripyörien täyttämä kapea kestopäällystetie ohittaa pikkukylien puisia kojuja, taloja ja riisipeltoja. Sadonkorjuu on juuri alkanut, ja siellä täällä näkyy ihmisiä hakkaamassa riisitukkoja rimoja vasten ja heittelemässä jyviä ilmaan, jotta tuuli veisi akanat mennessään. Seudulla aiemmin kasvaneista metsistä ei juuri näy jälkiä.

Matkakumppanini on paikallinen tutkija Dessy Ratnasari, joka on kietonut eloisien kasvojensa ympärille vaaleansinisen huivin. Kuljettajamme Harun, joka käyttää monen muun indonesialaisen lailla vain yhtä nimeä, puhkeaa puhumaan, kun ohitamme rikkaruohojen reunustaman suuren rakennuksen.

”Tuolla sahalla hän työskenteli”, Ratnasari tulkkaa. ”Se meni konkurssiin, kun tukkipuuta ei enää ollut. Siellä oli 1 300 työntekijää, ja palkkoja maksettiin 800 miljoonaa rupiaa kuussa” – noin 50 000 euroa. Parin kilometrin sisällä ohitamme kaksi muutakin sahaa, joiden portit ovat lukossa, ikkunat rikki ja parkkipaikat tyhjillään. ”Pontianakin ympäristössä oli monta isoa yritystä ja muutama pienempikin”, Harun sanoo. ”Nyt on toiminnassa enää yksi iso.”

Kuinka kolmasosa Borneon vuoden 1985 sademetsistä sitten katosi vuoteen 2005 mennessä? Helppo ja vain vähän yksinkertaistettu vastaus voisi löytyä kirjainyhdistelmästä, jolla indonesialaiset selittävät monia maansa ongelmia: KKN eli korupsi, kolusi, nepotisme (korruptio, vehkeily, nepotismi). Indonesiaa 32 vuotta hallinnut presidentti Suharto pakotettiin eroamaan virastaan vuonna 1998. Hänen valtakautensa aikana presidentti perheineen ja häntä tukeneet sotilaat pitivät Indonesian metsiä monen muun luonnonvaran ohella henkilökohtaisena omaisuutenaan. Suharton eron jälkeen poliittista valtaa on hajautettu ja luonnonvaroja koskevaa päätösvaltaa siirretty lähemmäs paikallistasoa. Se on johtanut liian usein tilanteeseen, jota yksi suojelutyöntekijä kutsuu ”korruption demokratisoinniksi”.

Katseltuaan vuosikymmenien ajan kuinka Suharto ja kumppanit ryöväsivät maata paikallisviranomaiset alkoivat vuorostaan pistää rahoja omiin taskuihinsa. Moni maakunnan kuvernööri, piirikunnan johtaja (bupati) tai poliisiviranomainen otti innolla lahjuksia, joiden avulla metsäyhtiöt saivat hakkuulupia nimellisesti suojeltuihin metsiin, laittomasti hakkaavat pystyivät tunkeutumaan rauhassa kansallispuistoihin ja öljypalmuyhtiöt saivat avohakata ja kulottaa laajoja metsäalueita viljelysmaikseen. Kaoottisen sekava juridinen järjestelmä ja maanomistuskysymykset pahensivat tilannetta. Vaikka maan hallitus väittää valvovansa metsälakien noudattamista, maakunnat ja piirikunnat myöntävät usein maankäyttölupia omavaltaisesti ja oikeusistuinten ristiriitaiset päätökset antavat ymmärtää, että metsissä saa mellastaa miten haluaa.

• Edellinen Sivu 2 / 5 Seuraava