Lohet aiheuttavat happikatoa

Erään glasiologisen tutkimuksen kirjoittajat katsoivat kuitenkin vielä vuonna 2007 aiheelliseksi huomauttaa ”vakavasta aukosta Etelä-Amerikan jäätiköiden havainnoinnissa”. Näin voikin hyvällä syyllä sanoa, että useimpien Chilen Patagonian vuonojen liepeillä sijaitsevien suojeltujen alueiden – Bernardo O’Higginsin kansallispuiston, Katalalixarin suojelualueen, Las Guaitecasin suojelualueen, Laguna San Rafaelin kansallispuiston – sisäosat ovat yhä täysin tutkimattomia. Metsät ovat läpitunkemattomia, ja jalka uppoaa polvea myöten tiheän risukon ja juurakon päällä kasvavaan sammaleeseen ja muihin mataliin kasveihin. Yksi havainnoitsija kuvasi kulkemista tuossa maastossa vuonna 1904 tähän malliin: ”Näiden puoliksi vedenalaisten saarten yleinen märkyys ylittää kaikki tavanomaiset kokemukset.”

Muutos on iskemässä vettä pitkin. Muutama pieni risteilyalus tekee Puerto Natalesista jäätikkökiertoajeluja, ja matkustajat keräävät suurten jäätörmien varjossa ajelehtivista pienistä vuorista jäätä drinkkeihinsä. Navimag-yhtiön lautta kyntää Puerto Natalesista Puerto Monttiin neljä päivää suuntaansa ja pysähtyy Puerto Edéniin vaihtamaan nestekaasua, maataloustuotteita ja muutaman matkustajan. Chilen laivasto vartioi vesiä. Maan metsähallitus CONAF on ottanut kantaakseen vastuun niin alueen suojelemisesta kuin sen hyödyntämisestäkin.

Alkuperäisasukkaiden määrä on viime vuosisadan kuluessa vähentynyt. Varhaiset tutkimusmatkailijat löysivät Eyrevuonon suulta, missä Pío XI laskee mereen, hyljeyhdyskunnan, mutta sekin on hävinnyt jo ajat sitten. Vuonoissa aikanaan liikkuneista eri lajisista valaistakaan ei näy juuri merkkejä. Myrkylliset levät piinaavat ennen kalatalouden perustan muodostaneita simpukoita. Alueella aiemmin metsästäneet ja kalastaneet alacaluf-intiaanit ovat huvenneet muutamaan levottomaan sieluun Puerto Edénissä, jonka ainoa paratiisimainen piirre on sen etäisyys muusta maailmasta.
Etäisyydestä ei kuitenkaan ole enää nykypäivänä suojaksi.

Chile on Norjan jälkeen maailman toiseksi suuri kasvatetun lohen tuottaja. Kaloja lihotetaan palkomaisissa häkeissä, jotka on ankkuroitu Las Guaitecasin suojelualueen edustalle pohjoisen jääkentän tuntumaan. (Guaitecasissa ja muissa Chilen kansallispuistoissa laki suojelee maata, ei vettä.) Lohenviljelyn Chilessä aloittaneet norjalaisyhtiöt tulivat tänne juuri koskemattomien vuonojen vuoksi, mutta sellaisia ei enää ole. Lohenviljely synnyttää lähes kaiken muun eläinten tehotuotannon lailla jätettä. Täällä lohenkasvattamot tappavat veden ja aiheuttavat happikatoa, jotka ovat jo johtaneet lohen tarttuvaa anemiaa aiheuttavan ISA-viruksen leviämiseen. Lohiteollisuus on ratkaissut ongelman siirtymällä etelään puhtaammille vesille. Kalayhtiöt ovat jo nyt vuokranneet uusia vesiä eri puolilta etelän vuonoja.

Maalla uhan muodostaa vesivoima. Pinochetin hallinnon peruina suurin osa vuonoihin laskevien jokien vesioikeuksista on yksityisten ja kaiken kukkuraksi ulkomaisten yhtiöiden hallussa. Paine rakentaa useita voimalapatoja Pascua- ja Bakerjokiin on viime vuosina voimistunut, mutta niiden vastustajat sanovat patojen olevan vanhaa tekniikkaa ja vieläpä tarpeettomia maassa, jolla on niin suuri uusiutuvan energian potentiaali. Padot tuhoavat rakennuspaikkojensa ekosysteemit. Sähkönsiirtolinjojen rakentaminen Santiagoon vaatisi lisäksi parin tuhannen kilometrin pituisen avohakkuun.

Chilen vuonojen vakavin vaara on tietenkin ilmastonmuutos, joka uhkaa muuttaa jäätiköistä riippuvaisia jokia ja järkyttää sisempien vuonojen makean ja suolaisen veden tasapainoa. Eteläisen jääkentän 48 jäätiköstä 46 on vetäytymässä ja yhden tila on vakaa. Vain yksi, Pío XI, kasvattaa kokoaan. Se on lähes varmasti maailman ainoa jäätikkö, joka on neoglasiaalisessa maksimissaan eli laajimmillaan sitten pienen jääkauden alun, joka sijoittuu Patagoniassa noin 400 vuoden taa. Pío kitkee nyt maasta satojen vuosien ikäisiä puita. Sitä ei tiedetä, miksi se on laajentunut niin suureksi ja niin nopeasti 80 viime vuoden aikana. Kenties se valtaa takaisin aluetta, jonka se menetti eteläisen jääkentän keskellä sijaitsevan Lautaro-tulivuoren pur­kauksissa. Sen laajeneminen saattaa johtua myös Andeja kohottavasta tektonisesta liikkeestä tai lauhkean vyöhykkeen erittäin sateisella alueella sijaitsevan jäätikön luontaisesta epävakaudesta: alueella sataa jopa kymmenisen metriä vuodessa, ja jäätikön lämpötila on lähes aina lähellä sulamispistettä. Yksi asia on joka tapauksessa selvä: Pío XI on poikkeus muuten sulavassa jäämaisemassa.

Kaksi sataa kilometriä Pío XI:stä etelään sijaitsevaan Torres del Painen kansallispuistoon tuodaan turisteja bussilasteittain. He leiriytyvät telttakaupunkeihin ja jonottavat pääsyä läpi vuorisolien. He ovat yhtä mieltä siitä, että tämä kansallispuisto on ainoa laatuaan ja säilyttämisen arvoinen. Chilen vuonoille ei kuitenkaan ole koskaan tulossa yleisöryntäystä. Juuri niiden syrjäisyys asettaa ne alttiiksi vaaralle, eikä kyse ole pelkästään lohenkasvatuksesta ja vesivoimasta. Vaara piilee siinä, että tilannetta ei tiedosteta, ja samalla unohdetaan, että Chilen Patagonian kaltaiset villit seudut eivät selviydy ilman suojelua. Puistojen ja suojelualueiden – jopa maailmanperintökohteiden – perustaminen saattaa auttaa tilannetta, mutta joskus muutos voi jäädä nimelliseksi.

• Edellinen Sivu 2 / 2