Patagonian alkuvoimaa

Päättäväinen norjalaismies nimeltä Samsing asettui vuonna 1925 syrjäisen etelächileläisen vuonon suulle hoitamaan viheriöivässä laaksossa laiduntavia lampaitaan. Vuotta myöhemmin leviävä
jäätikkö kirjaimellisesti ajoi hänet pois kodistaan. Hänen maatilansa paikalla sijaitsee nykyisin jäätikköjärvi, jossa kelluu jäävuoria. Jäätikkö, joka tunnetaan nykyisin nimellä Pío XI, hellitti hetkeksi ja jatkoi sitten marssiaan. Nyt se nykii puita juuriltaan ja auraa metsää hitaasti pois tieltään. Ristisypressit, joista osa on satojen vuosien ikäisiä, näyttävät jähmettyneen kesken kaatumisen. Juuret ovat kääntyneet kohti taivasta, latvukset katkeilleet ja rungot vääntyneet ristikkäin. Norsunkokoisia jäälohkareita on tunkeutunut sammalen ja kihokkien alle.

Pío XI sysii syrjään sademetsää, mutta ei toki mitään tummaa, tiheälatvustoista trooppista sademetsää vaan himmeää, tuulten pieksämää bonsaikasvustoa, jollaista näkee vuoristoissa puurajan tuntumassa. Ihmekös tuo, sillä Chilen Patagonian vuonot ja saaret saavat niskaansa Etelämeren halki ujeltavien länsituulten koko voiman. Täällä ärjyvien nelikymppisten sydämessä tuuli voi puhaltaa lähes jatkuvasti raju­ilman veroisesti. Vettä ja lunta voi tulla mihin aikaan vuodesta hyvänsä.

Mikään paikka tällä planeetalla ei ole täysin muuttumaton. Vain aika – käsittämättömän pitkät ajanjaksot, jotka kätkevät Maata muokkaavat voimat ihmissilmiltä – luo illuusion pysähtyneisyydestä. Joskus voi hyvällä onnella osua paikkaan, jossa aika näyttää tiivistyneen ja jopa geologiset liikkeet voi tuntea nahoissaan. Chilen jäätiköiden veistämä rannikko on yksi noista paikoista. Täällä Maan energia ilmenee lähes kouriintuntuvana. Mannerlaatat venyttävät itseään, sukeltavat mantereen kärjen alle, kohottavat Andeja ja luovat geologisesti epävakaan vyöhykkeen. Pío XI:n kaltaiset lyhyet ja raa’at jääjoet valuvat sisämaan jääkentiltä rivakasti mereen. Mantereen edustalla Perunvirta kumpuaa merielämän elinvoimaisena suihkulähteenä. Vesilabyrinttien pätkimän rantaviivan pituus on noin 90 000 kilometriä. Tämä Patagonia on perin pohjin erilainen kuin nimen yleensä herättämä mielikuva avarasta pampasta. Tämä Patagonia kuuluu merelle ja jäälle.

Villin alueen keskellä sijaitseva, noin 350 kilometriä pitkä Bernardo O’Higginsin kansallispuisto pitää sisällään Patagonian eteläisen jääkentän, joka muodostaa pohjoisen vastinparinsa kanssa yhden maailman suurimmista napa-alueiden ulkopuolisista jäätikköalueista. Bernardo O’Higginsiin ei ole tulemista maanteitse eikä myöskään ilmateitse vaan pelkästään vesitse halki syvien ja sokkeloisten vuonojen, jotka johtavat lopulta Pío XI:n nokalle. Siellä ilman täyttää jäätävä ukkonen: jäätikön uumenista tuleva räsähtely ja pauke sekä matalammat ja syvällisemmät räjähdykset, joita jäävuorien poikiminen Píon nokasta synnyttää. Nuo räjähdykset päättyvät uusien vesiputousten ja hajoavan jäähileen suhinaan.

Jäätikön ja sademetsän kohtauspaikassa Pío täyttää taivaan keskipäivän aurinkoon kurottavana jäävuorena. Lähistöllä jäätikkö on musta kuin merimetso, sitten suulamaisen harmaa. Kauempana, ylempänä se muuttuu valkoiseksi ja sitten uskomattomaksi paletiksi sinisiä sävyjä.Tässä kaukaisessa äärimmäisyyksien maisemassa kerrotaan uudelleen perustavanlaatuista tarinaa meidän aikakaudestamme. Täällä on mahdollista nähdä kristallinkirkkaasti, kuinka tiukasti uuden maailmamme osat ovat nivoutuneet toisiinsa. Vaikka Chilen Patagonia onkin eristynyt, se on myös äkillisen muodonmuutoksen partaalla. Alueen harvat maatilat näyttävät kuin suoraan 1800-luvulta repäistyiltä. Bernardo O’Higginsin pohjoispuolisten vapaiden jokien patoaminen on kuitenkin suunnitteilla, ja rantaan tarrautuvat lohenviljelylaitokset levittyvät etelämmäs tuoden tullessaan taloudellisia mahdollisuuksia ja ympäristöongelmia.

Luonnonsuojeluväen suosituksesta Chile on harkinnut jääkenttien ja etelärannikon suojelualueiden valtaosan nimeämistä valtavaksi maailmanperintökohteeksi, joka kattaisi miljoonia hehtaareita, mutta loppuvuodesta 2009 hallitus alkoi perääntyä kohti vaatimattomampaa suunnitelmaa. Chilellä on villissä etelässään silti vielä mahdollisuus suojella laajoja luonnonalueita, joita on vasta alettu tutkia, vaikka niitä uhkaakin mahdollisesti tuhoisa muutos.

Kartalla Chilen vuonojen loputtomilta näyttävät saaristot muistuttavat Andeilta vierinyttä kivikkoa. Tärkeimmät vesiväylät kartoitettiin jo varhain osana Kap Hornin ympäri vievän, siedettävän meritien etsintää. Pedro Sarmiento de Gamboa purjehti näille vesille jo vuonna 1579. Brittimerenkulkija John Byron haaksirikkoutui karmeissa oloissa vuonna 1741 saarelle, joka nimettiin hänen laivansa Wagerin mukaan. Darwin tuli tänne Beaglen kyydillä ja havaitsi, että poikivien jäävuorien ääni ”kaikuu yksinäisissä salmissa kuin sotalaivan täyslaidallinen”.

On kuitenkin yllättävää, kuinka hiljattain alueella on tehty edes kaikkein perustavimman laatuisia tutkimusmatkoja. Kartalle sirotellut englantilaiset nimet antoi brittiläinen maanmittausretkikunta vuonna 1830, mutta Pío XI:n nimesi paavi Pius XI:n kunniaksi italialainen lähetyssaarnaaja-tutkimusmatkailija Alberto de Agostini, joka kulki eteläisen jääkentän poikki ensimmäisenä vuonna 1931. Cochranen kaupunki sijaitsee aivan kaavaillun suojelualueen reunalla ja toimii nyt kiistellyn vesivoimahankkeen keskuspaikkana. Se perustettiin vuonna 1954, mutta maantieyhteys (karu soratie) sinne saatiin vasta vuonna 1988. Kun ensimmäiset ilmakuvauksiin perustuvat merikartat Chilen Patagoniasta julkaistiin vuonna 1954, yksi tutkija kutsui niitä ”maantieteellisen nykyhistorian suurimmaksi karttauudistukseksi”.