Saharan vihreä historia

Muinainen tuuli nousee paikasta, jota kutsutaan syväksi ajaksi. Sahara näyttää ikuiselta dyynien ja sinisen taivaan pätsiltä, joka häikäisee meidät maisemillaan niin tehokkaasti, ettemme huomaa sen olevan yksi maailman mahtavimmista arkistoista. Täällä menneisyys säilyy ja puhuu hiekassa, kivessä, helteessä ja kuivissa tuulissa. Se kuiskaa meille toistuvien ilmastovaihteluiden historiasta ja ihmiskunnan edistysaskeleista ja takapakeista.

David Mattingly johtaa Desert Migrations Project -nimistä tutkimushanketta, joka vie meidät esihistorialliseen aikaan. Hankkeen tutkijat ovat aikamatkaajia, jotka navigoivat ympäri Saharaa maastoautoilla etsien edeltäjiemme jälkiä. He valloittavat jopa kolmenkymmenen metrin korkuisia dyynejä erikoisrenkailla, joiden ilmanpainetta on laskettu pidon parantamiseksi. Näin he ovat avanneet kokonaan uuden näkökulman tähän aavikkoon.

Libyan lounaisosassa sijaitseva Fezzanin alue on Saharan sykkivä sydän, luoksepääsemätön paikka täynnä hiekkameriä, wadeja, vuoria, ylänköjä, keitaita ja arvoituksia. Vuosien 500 eaa. ja 500 jaa. välillä arviolta 100 000 ihmistä asui ja viljeli maata tällä alueella, joka saa yleensä enintään muutaman senttimetrin sadetta vuodessa – monina vuosina ei pisaraakaan.

”Se on hirvittävän suuri määrä ihmisiä Keski-Saharan erittäin kuiviin oloihin”, Mattingly huomauttaa. Leicesterin yliopiston arkeologista on tullut aavikon orja: ”Olen työskennellyt Libyassa kolmekymmentä vuotta, ja maisemat tyrmäsivät minut heti kättelyssä.” Moni muu on kokenut saman kohtalon ja tullut riippuvaiseksi säkenöivästä valosta ja mutkattomista horisonteista. Siellä missä useimmat näkevät pelkkää joutomaata, jotkut näkevät selkeyttä.

Skottitutkimusmatkailija Hugh Clapperton syöksyy tälle lounaislibyalaiselle aavikolle vuosien 1822 ja 1825 välillä imperiumin korkeana edustajana, höyryvoiman, kehruujennyjen ja brittilaivaston ruumiillistumana. Marraskuun 7. päivänä vuonna 1824 hän on ylittämässä kuivaa maastoa, kun hän kohtaa naisorjan, joka on jätetty ”nääntymään maantielle tänään, hänen päänsä oli kammottavalla tavalla turvonnut & ei pystynyt kävelemään & järjiltään”. Isännän palvelijoista yksi on kyykistyneenä naisen ääreen ”odottamaan että nainen kuolisi, ei kuitenkaan haudatakseen tätä vaan tuodakseen pois vähäiset tämän yllä olleet rievut”.

Nainen ei voi ratsastaa kamelilla, koska hän on liian heikko pitämään kiinni. Clapperton ajattelee, että jos hän viipyy paikalla pidempään, hän kuolee itsekin. Tuuli on kylmä, hän kirjoittaa muistiin.
Hän jatkaa matkaa.

Tällainen on kauhujen Sahara. Vedetön hiekka- ja kivimeri, missä skorpionit vaanivat ja kyyt luikertelevat eikä aurinko anna armoa. Libya on aurinkoinen ja pinta-alaltaan suuri valtio – yhtä laaja kuin Italia, Ranska, Espanja ja Saksa yhteensä – jonka kuusi miljoonaa asukasta elävät lähes yksinomaan kapealla kaistaleella Välimeren rannikolla.

Jotta tätä aluetta voisi toden teolla ymmärtää, on kuitenkin käännettävä selkänsä merelle ja katsottava etelän suuntaan. 95 prosenttia Li­byasta on aavikkoa ja 20 prosenttia hiekkadyynien peitossa, eikä maan halki virtaa ainuttakaan ympärivuotista jokea. Libyan Saharassa on mitattu maailman kuumuusennätys (57,8 astetta), mutta talviyönä autiomaa voi jäädyttää ihmisen luita ja ytimiä myöten.

Fezzan paljastaa muutoksia vastaan vuosituhansien mittaan käydyt kamppailut, joissa ihmiset sopeutuivat vihamieliseksi muuttuneeseen ympäristöön. Se on aikakone, jossa menneisyys läpsäyttää meitä kasvoihin, ja jos viivymme paikassa pidempään, käsitykset muuttuvat.

Me modernit ihmiset olemme pitkin hampain hyväksyneet sen, että menneisyys on täynnä ilmastonmuutoksia, suuria vaelluksia ja kansakuntien nousuja ja tuhoja, mutta käyttäydymme silti niin kuin meidän aikamme olisi sen viimeinen kappale. Sahara kuitenkin lyö kävijän silmien eteen erittäin pitkän kertomuksen, joka muistuttaa nykyisen kappaleen hentoudesta ja hauraudesta.