4,4 miljoonaa vuotta sitten: Kahdelle jalalle

Aramis, EtiopiaOwen Lovejoyn ensikohtaaminen naisen kanssa, jonka parissa hän tulisi työsken­telemään 14 vuoden ajan, alkoi viileästi. Ohiolaisen Kentin osavaltionyliopiston vertailevan anatomian tutkija pääsi vuonna 1995 erikoisluvalla vilkaisemaan Ardipithecus ramidus -luurankoa Etiopian kansallismuseossa Addis Abebassa. Osa luista oli pahasti hajonneita.

torstai 22. heinäkuuta 2010

Aramis, Etiopia

Owen Lovejoyn ensikohtaaminen naisen kanssa, jonka parissa hän tulisi työskentelemään 14 vuoden ajan, alkoi viileästi. Ohiolaisen Kentin osavaltionyliopiston vertailevan anatomian tutkija pääsi vuonna 1995 erikoisluvalla vilkaisemaan Ardipithecus ramidus -luurankoa Etiopian kansallismuseossa Addis Abebassa. Osa luista oli pahasti hajonneita.

”Ajattelin ensin, että miksi meidät tuotiin tänne katsomaan jotain yliajettua raatoa”, Lovejoy muistelee. ”Noin kymmenen minuutin päästä tajusin, että kaikki tärkeät osat olivat paikoillaan. Seuraava ajatukseni oli, että herran jestas, kuka olisi voinut ennustaa mitään tällaista?”

Ardin luut vapautettiin vuosien mittaan kivenkovasta kehyksestään ja rekonstruoitiin, ja Lovejoyn ällistys kasvoi kasvamistaan. Pitkään oli ajateltu, että mitä pidemmäs ihmisen evoluution historiaan kurkistetaan, sitä enemmän esi-isämme näyttäisivät lähimmiltä eläviltä sukulaisiltamme simpansseilta. 4,4 miljoonaa vuotta vanha Ardi oli yli miljoona vuotta vanhempi kuin kuuluisa Lucy-luuranko, jota Lovejoy oli myöskin analysoinut. Ar. ramidus ei näyttänyt Lucylta, muttei simpanssiltakaan. Sen sijaan siinä näkyi omituinen yhdistelmä hyvin primitiivisiä piirteitä, joita oli aiemmin löydetty vain apinoista ja sukupuuttoon kuolleista mioseenikauden ihmisapinoista, sekä pelkästään omassa hominidihaarassamme nähtyjä piirteitä.

Ajatellaanpa vaikka Ardin jalkaa. Kaikilla myöhemmillä hominideilla, myös Lucylla, isovarvas on linjassa muiden varpaiden kanssa, mikä auttaa eteenpäin pystykävelyssä, pitkään sukulinjamme tavaramerkkinä pidetyssä kyvyssä. Ardin isovarvas taas kääntyi sivusuuntaan samaan tapaan kuin ihmisapinoilla, ja sillä on parempi tarttua puunoksiin kiipeillessä. Ardin jalassa on silti myös pieni luu nimeltä os peroneum, joka jäykistää jalkapohjaa. Sellainen on säilynyt hominidien haarassa muinaisista ihmisapinoista ja apinoista, mutta simpansseilla ja gorilloilla sitä ei juuri koskaan tavata. Lovejoy kollegoineen uskoo, että Ar. ramidus pystyi tuon luun antaman tuen ansiosta kävelemään pystyasennossa käyttäen neljää yhdensuuntaista varvasta kahdella jalalla kävelyn tukemiseen.

Myös Ardin lantiossa näkyy primitiivinen kädellinen, josta on kehittymässä ihminen. Ihmislantio on sopeutunut perusteellisesti pystykävelyyn, jossa yhden jalan on vuorollaan oltava ilmassa toisen työntäessä kävelijää eteenpäin. Jo Lucyn aikoihin eli 3,2 miljoonaa vuotta sitten lantion luut olivat leventyneet ja lyhentyneet, jotta lonkkanikamia tukevat pakaran lihakset saattoivat kiinnittyä laajemmalle alueelle. Simpanssien lantio taas on kapea ja pitkä, ja se tukee paremmin kiipeilyä mutta pakottaa pystyssä kävelevän simpanssin heilumaan sivusuunnassa. Ardin ylälantio on lyhyt ja leveä, ja siinä näkyy muissa kuin hominideissa harvoin havaittuja piirteitä: esimerkiksi lantion sisäreunan ulkonema paikassa, johon on kasvanut lisää kahdella jalalla kävelemistä tukevaa luuta. Alalantio taas on läpeensä ihmisapinamainen, ja siinä näkyy tehokkaassa kiipeilyssä käytettävien massiivisten takaraajalihasten kiinnittymiskohdat.

Ardin käsikin on yllättävä. Elävillä Afrikan ihmisapinoilla on puissa kiipeilyyn soveltuvat pitkät sormet ja kämmenet sekä vahvat, jäykät nivelet, joilla ne voivat varata painoa rystysilleen maassa kävellessään. Koska tätä rystykävelysopeutumaa esiintyy sekä simpansseissa että gorilloissa, jotka eriytyivät ihmisistä vielä aiemmin, sen on pitkään luultu edustavan primitiivistä tilaa, jonka läpi esi-isämme kulkivat kohti pystykävelyä. Ardin käsi tyrmää tuon oletuksen täysin. Vaikka sen sormet ovat pitkät, kämmen on lyhyt ja hyvin taipuisa. Ardi olisi voinut kävellä kämmenillään puunoksilla enemmän apinan kuin minkään nykyisin elävän ihmisapinan tapaan. Se olisi myös voinut roikkua takanaankin olevista oksista siirtyessään oksalta toiselle.

Kun tähän yhdistetään Ar. ramiduksen hyvin primitiiviset piirteet, apinamainen käsi on alkuperämme ymmärtämisen kannalta äärimmäisen merkittävä. Jos Ardin löytäjät ovat oikeassa, esi-isämme eivät kehittyneetkään pystykävelijöiksi simpanssimaisen rystykävelyvaiheen kautta. Jos näin väitettäisiin tapahtuneen, pitäisi myös hyväksyä se, että meille kehittyi hyvin varhaisessa vaiheessa simpanssimainen sopeutumien kokonaisuus, joka sittemmin katosi. Sitten kehitys olisi palannut taas primitiiviseen muotoonsa Ar. ramiduksen ilmaantumiseen mennessä. Se on hyvin epätodennäköistä.

Kaikki nuo äärimmäisen primitiiviset ominaisuudet ovat kuitenkin saaneet jotkut tutkijat väittämään, että Ar. ramidus ei olisi hominidi ensinkään. Esimerkiksi New Yorkin yliopiston Terry Harrison huomauttaa, että valtaosassa Afrikkaa ja Eurooppaa vallitsi mioseenikaudella 23–5 miljoonaa vuotta sitten valtava ihmisapinalajien paljous. ”Ehkä se oli vain yksi noista ihmisapinoista, eikä juuri se, josta homininit kehittyivät”, Harrison sanoo. Lovejoy vastaa väitteeseen viittaamalla yli kahteenkymmeneen ominaispiirteeseen, jotka yhdistävät Ar. ramiduksen juuri myöhempiin hominideihin. Jos Harrisonin esittämä näkemys pitäisi paikkansa, kaikki nuo piirteet olisivat jonkin sattuman kautta päätyneet yhteen ja samaan sukupuuttoon kuolleeseen ihmisapinaan, joka ei liity mitenkään meihin.

Jos Ar. ramidus on hominidi, oliko se kuitenkaan kaksijalkainen? Ennen Ardin löytymistä tuollainen kysymys ei olisi tullut mieleenkään. Kehittyneemmistä kädellisistä vain hominidit kävelevät kahdella jalalla, siispä kaikkien hominidien pitää olla kaksijalkaisia. Väki kuitenkin oletti, että kaikilla hominideilla täytyy olla myös isot aivot – kunnes ensimmäinen pieniaivoinen Australopithecus löytyi vuonna 1924. Moni tutkija ei yksinkertaisesti näe, miten Ardi olisi voinut liikkua hyvin kahdella jalalla, etenkään kun sen isovarvas sojotti vahvasti sivulle.

”Ei tuo ole mikään pystykävelijän jalka!” kommentoi Stony Brook -yliopiston evoluutiomorfologi William Jungers. ”Ardilla on yksi kaikkein erkanevimmista isovarpaista. Miten se pääsi puihin kiipeämättä suoraan runkoa pitkin? Lensikö se sinne?” Jungers kysyy, miksi ihmeessä täysin nelijalkaiseen puussa liikkumiseen sopeutunut eläin päättäisi liikkua maassa kahdella jalalla. Lovejoylla on Jungersin kysymykseen provosoiva vastaus: seksi. Hän löytää kahdella jalalla kävelemisen juuret sosiaalisen käyttäytymisen perustavanlaatuisesta muutoksesta. Hänen teoriansa keskeinen peruste liittyy ihmisen sukulinjasta kadonneeseen ominaisuuteen: ihmisapinaurosten tikarimaisiin kulmahampaisiin, jotka ovat tehokkaita aseita taisteltaessa parittelutilaisuuksista toisten urosten kanssa. Käytännössä kaikilla elävillä ja sukupuuttoon kuolleilla ihmisapinauroksilla on suuret, terävät kulmahampaat, jotka teroittuvat hioutumalla alahampaita vasten.

Hominidimiesten kulmahampaat ovat paljon pienemmät ja feminiinisemmät. Keski-Awashin Ar. ramidus -sedimenteistä on löydetty 21 yksilön kulmahampaita, oletettavasti sekä urosten että naaraiden. Ne kaikki noudattavat hominidikaavaa.

Sen sijaan että Ar. ramidus -uros olisi hankkinut naaraita tappelemalla toisten urosten kanssa, se tarjosi Lovejoyn näkemyksen mukaan haluamalleen naaraalle ja tämän jälkeläisille rasva- ja proteiinipitoista ruokaa ja sai vastineeksi seksipalveluita yksinoikeudella. Tämä lisääntymisstrategia takasi sen, että uroksen elättämä jälkikasvu oli todellakin sen omaa. Se edellytti kuitenkin sitä, että uroksen kädet vapautuisivat nelijalkaisen liikkumisen edellyttämästä roolista, jotta uros voisi kantaa ruokaa kotiin. Kahdella jalalla saattoi olla hankalaa liikkua, mutta ”seksiä ruuasta” -sopimus olisi silti ollut erinomainen tapa tuottaa lisää Ar. ramiduksia, ja evoluutiossa on nimenomaan kysymys mahdollisimman suuresta jälkeläismäärästä.

Johtuipa Ardin orastava kaksijalkaisuus – jos se sitä oli – mistä hyvänsä, samalle alueelle ilmaantui vain 200 000 vuotta myöhemmin Lucyn suku, Australopithecus, joka oli täysin kaksijalkainen kuten kaikki sitä seuranneet hominidit. Kävikö primitiivinen, haaravarpainen Ar. ramidus läpi jonkin pikavauhtisen muutoksen noiden 200 000 vuoden kuluessa ja nousi sitten kaikkien myöhempien hominidien esi-isäksi? Vai oliko se reliikkilaji, joka kantoi omalaatuisen primitiivisten ja kehittyneiden piirteidensä sekoituksen mukanaan sukupuuttoon?

”Nämä löydöt ovat uskomattoman tärkeitä, ja säilyneiden luiden kunto huomioon ottaen löytäjät tekivät suorastaan sankarillisen työn”, sanoo Jungers. ”Tämä on kuitenkin vasta tarinan alku.”

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...