Ihmiset ovat tottuneet vaarallisiin oloihin

Kaksi vuotta syklonin jälkeen Munshiganj on yhä kuivatteluvaiheessa. Nasir Uddin ja hänen naapurinsa yrittävät pusertaa suolavettä pois mielestään, rakentaa elämäänsä uudelleen ja välttää joutumasta tiikerien suihin. Tiikereitä tulee öisin vähän matkan päästä Sundarbanin mangrovemetsistä kyliin etsimään helppoa saalista. Tällaiset saalistusretket ovat yleistyneet, kun väestölliset ja ympäristölliset paineet ovat kasvaneet.

torstai 26. toukokuuta 2011

Kaksi vuotta syklonin jälkeen Munshiganj on yhä kuivatteluvaiheessa. Nasir Uddin ja hänen naapurinsa yrittävät pusertaa suolavettä pois mielestään, rakentaa elämäänsä uudelleen ja välttää joutumasta tiikerien suihin. Tiikereitä tulee öisin vähän matkan päästä Sundarbanin mangrovemetsistä kyliin etsimään helppoa saalista. Tällaiset saalistusretket ovat yleistyneet, kun väestölliset ja ympäristölliset paineet ovat kasvaneet. Kymmeniä ihmisiä on Munshiganjin tienoilla kuollut tai vammautunut viime vuosina – kylässä viettämäni viikon aikana tiikerit tappoivat kaksi kyläläistä – ja nykyisin tiikerit saattavat iskeä keskellä päivääkin.

”Täällä on kurjaa, mutta minne me muka voisimme mennä?” Uddin kysyy silmäillen puolitoistametristä mutaperustusta, jonka päälle hän aikoo rakentaa uuden kotinsa avustusjärjestön myöntämän korottoman lainan avulla. Tällä kertaa hän aikoo tehdä talonsa saven sijaan puusta, joka kelluu. Tontin ympärillä olevat riisipellot ovat täynnä murtovettä, ja moni kylän viljelijöistä onkin alkanut kasvattaa riisin sijaan katkarapuja tai muita äyriäisiä.

Uddin kertoo suolan tunkeutuneen kylän kaivoihinkin, joten ihmisten on otettava talteen sadevettä ja anottava järjestöiltä vesiannoksia, jotka toimitetaan kylän vesisäiliöön kuorma-autolla ja kannetaan kotiin alumiinikannuilla. ”Sinun pitäisi ottaa kuva tästä paikasta ja näyttää se kotimaassasi isoja autoja ajaville ihmisille”, sanoo Uddinin naapuri, paikallista kansalaisjärjestöä vetävä Samir Ranjan Gayen. ”Sano heille, että kuva kertoo, miltä Etelä-Floridassa näyttää 40 vuoden päästä.”

Kuten Munshiganjin asukkaat tietävät, meren kanssa ei voi neuvotella. Se ottaa tämän maan haltuunsa ennemmin tai myöhemmin. Bangladeshilaiset yrittävät todennäköisesti sopeutua katkeraan loppuun asti, ja sitten kun tilanne käy mahdottomaksi, he sopeutuvat vielä vähän lisää. Heidän kansallisidentiteettiinsä yksinkertaisesti kuuluu vahva selviämisvaisto sekä kyky sietää olosuhteita, jotka saattaisivat olla muille liikaa.

Lukutaidon puolesta puhuva Abdullah Abu Sayeed selittää asiaa näin: ”Ajoin eräänä päivänä yhdellä Dhakan vilkkaimmista kaduista – tuhansia ajoneuvoja, kaikilla kiire – ja olin vähällä ajaa pikkupojan päälle. Tuo korkeintaan viisi- tai kuusivuotias lapsi nukkui sikeästi keskellä liikennettä liikenteenjakajan päällä. Autoja kiisi ohitse vain senttien päässä hänen päästään. Siinä kiteytyy Bangladeshin olemus. Olemme tottuneet vaarallisiin olosuhteisiin, eikä meillä ole kummoisiakaan odotuksia. Siksi pystymme sopeutumaan lähes kaikkeen.”

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...