Antakaa puiden kasvaa!

Käveltyään kaikenlaisissa hoidetuissa metsissä ja keskusteltuaan kaikkien osapuolten metsäasiantuntijoiden kanssa Mike Fay vakuuttui siitä, että on olemassa parempi tapa: kasvatetaan isompia puita, jotka voivat maksimoida puutuoton ja tarjota hyviä elinympäristöjä.”Tätä on alettava ajatella ekosysteeminä”, hän sanoo. ”Näillä viljelmillä voisi ihan yhtä hyvin kasvattaa vaikka maissia, mutta jos halutaan puhtaita vesiä, lohia, luontoa ja laadukasta puutavaraa, on oltava metsää.”

maanantai 2. marraskuuta 2009

Käveltyään kaikenlaisissa hoidetuissa metsissä ja keskusteltuaan kaikkien osapuolten metsäasiantuntijoiden kanssa Mike Fay vakuuttui siitä, että on olemassa parempi tapa: kasvatetaan isompia puita, jotka voivat maksimoida puutuoton ja tarjota hyviä elinympäristöjä.

”Tätä on alettava ajatella ekosysteeminä”, hän sanoo. ”Näillä viljelmillä voisi ihan yhtä hyvin kasvattaa vaikka maissia, mutta jos halutaan puhtaita vesiä, lohia, luontoa ja laadukasta puutavaraa, on oltava metsää.”

”Minä haluaisin kaataa vähemmän puita ja tehdä enemmän rahaa puuta kohti”, sanoo Jim Able, entinen Louisiana Pacificin metsänhoitaja, joka vastaa nyt pienistä, yleensä alle 400 hehtaarin yksityismetsistä. Hän johdattaa Fayn palstalle, jota hän on hoitanut lähes kolme vuosikymmentä ja jolle ollaan tekemässä kolmatta harvennusta. Douglaskuuset ja suuret toisen sukupolven punapuut, yli metrinkin paksuiset ja jopa 60 metriä korkeat, seisovat jyrkässä rinteessä viivasuorina.

Avaintekijä on Ablen mukaan muoto. Hänen ryhmänsä leimaa jokaisen kaadettavan puun ja pyrkii hakkaamaan korkeintaan 30–35 prosenttia metsikön tilavuudesta. Valikoiva hakkuu, jossa poimitaan parhaat puut, on Ablen mielestä avohakkuutakin huonompi menetelmä. Able taas kaataa heikot ja epämuotoiset puut ja jättää suorimmat ja vahvimmat nauttimaan vastikään tarjolle tulleesta valosta. Toisin kuin muutaman vuosikymmenen välein avohakkuita tekevät metsämiehet, Able käy palstoilla vain kerran vuosikymmenessä arvioimassa, pitäisikö hakkuita tehdä vai ei. Hän ei koskaan poista metsästä enempää puuta kuin sinne on kasvanut, joten jäljelle jäävien puiden korkeus, tilavuus ja laatu kasvavat entisestään – se on hänen periaatteensa.

Jotkut kutsuvat sitä ekologiseksi metsätaloudeksi, jossa metsänhoidolla pyritään tarjoamaan elinympäristöjä ja puhtaita jokia mutta myös luomaan metsäteollisia työpaikkoja ja puuteollisuustuotteita. Pacific Forest Trustin hallinnoimalla 890-hehtaarisella van Eckin metsällä lähellä Arcatan kaupunkia on toinenkin tarkoitus: tuottaa rahaa tarjoamalla kasvihuonekaasuvähennyksiä, joilla voidaan kompensoida päästöjä. Nopean kasvun, tautien-, tuholaisten- ja lahonestokyvyn ja uskomattoman pitkän eliniän ansiosta punapuumetsät ovat metsistä parhaita kaappaamaan hiilidioksidia ilmasta ja sitomaan sitä itseensä. Kalifornian metsänomistajat voivat myydä metsänsä vuosikasvua vastaavan määrän hiililuottoja, kunhan sitoutuvat pitämään kasvutahtia yllä vuosisadan ajan.

Elävään puustoon varastoituneesta hiilestä saamillaan rahoilla maanomistajat voisivat siirtyä lyhytnäköisistä avohakkuista pitkäaikaiseen metsänkiertoon, jossa suuremmat, laadukkaammat puut voisivat palata maiseman valtiaiksi. Tähän mennessä Pacific Forest Trust on myynyt van Eckin arvioidun sadan vuoden hiilinielukapasiteetin perusteella yli kahden miljoonan dollarin arvosta päästövähennysluottoja.

Toinen ekologista metsätaloutta harjoittava ryhmä, Conservation Fund, osti 16 000 hehtaaria talousmetsää kolmen joen valuma-alueilta estääkseen metsiä muuttumasta viinitiloiksi ja asuinalueiksi. Järjestö pyrkii ennallistamaan vesielinympäristöjä harjoittamalla hajaikäistä, valikoivaa metsänhoitoa, joka vähentäisi jokien laatua heikentävää eroosiota. Toimien rahoittamiseksi se myy miljoonien dollarien arvosta päästöoikeuksia Pacific Gas and Electric Companylle ja useille sijoitusyhtiöille.

Kalifornian ilmanlaadusta vastaava virasto ARB kaavailee ajanmukaisen hiilipöytäkirjan käyttöönottoa metsätaloudessa ja toivoo siten saavansa kaupalliset metsänomistajat mukaan. ”Jos saamme hiilikannustimet kohdilleen, voimme kaksin- tai jopa kolminkertaistaa punapuuvarantomme”, sanoo Mike Fay.

Varhaisaamun aurinko täyttää Prairie Creek Redwoods State Parkin latvuston hohtavalla hehkulla. Mike Fay kiskoo itsensä jykevään punapuuhun päästäkseen tapaamaan tutkijaa, joka on vakuuttunut suuruuden arvosta. Steve Sillett on saanut nimeä löytämällä ja tutkimalla planeetan korkeimpia puita ja kiipeämällä niihin. Hän on mitannut pikkutarkasti satoja punapuita mahtavista tyvistä latvan yksittäisiin neulasiin. 42 metrissä Fay ohittaa palokoron, josta kasvavaan uusien runkojen ja oksien tiheikköön mahtuisi kaksi miestä – sotavamman, jonka puu on saanut vuosisatojen taisteluissa tulta ja tuulta vastaan.

Korkeammalla epifyyttiset saniaiset ja marjat kasvavat latvustoon syntyneessä maassa, ja kaarnaa peittävät sammaleet, maksaruohot ja jäkälät. Tämä 91,7-metrinen puu ei yllä lähellekään maailman korkeinta (115,6 metriä), mutta latvustossa odottelevan Sillettin mukaan se on ”supermehukas”, täynnä maata ja monimuotoisuutta. Miehet tiirailevat puun latvassa aukeavasta raosta lähes katkeamatonta valtavien punapuiden metsää, josta erottuu etelän suunnassa yksi tuskin havaittava avohakkuuaukea.

Teollisen metsätalouden mantra on pitkään ollut kasvattaa puita niin nopeasti kuin suinkin, jotta sijoituksen tuotto maksimoituisi ja tuotteita virtaisi markkinoille tasaiseen tahtiin. Alan ihmisille punapuiden tuottoisin hakkuuikä on 40–50 vuotta, vaikka noin nuorista puista saakin lähinnä pehmeää ja heikkolaatuista puuta, jolla ei vielä ole punapuiden legendaarista lahonestokykyä. Kairattuaan ja mitattuaan pari tusinaa 29–113-metristä puuta latvasta tyveen Humboldt Redwoods State Parkissa Sillett kuitenkin havaitsi, että puuaineksen vuotuinen kasvu paranee iän myötä ainakin 1 500 ikävuoteen asti. Vielä tärkeämpää oli se, että mitä vanhemmaksi puu ehtii, sitä laadukkaampaa ja lahottajia paremmin sietävää puuta siihen kertyy. Punapuut tuottavat siis ikääntyessään enemmän ja parempaa. Sillett sanoo saman pätevän Australian korkeimpiin eukalyptuksiin ja luultavasti muihinkin maailman puihin.

Pitkän vaelluksen viimeisenä päivänä Fay ja Holm etsivät pohjoisinta punapuuta Oregonin Chetcojoen läheltä ja juttelivat matkan aikana tapaamistaan ihmisistä, esimerkiksi Lud ja Bud McCrarystä, kasikymppisistä veljeksistä, jotka olivat sekaikäisen metsänhoidon pioneereja Santa Cruz -vuorilla. Ludin perhe jopa rakensi vuonna 1962 tapahtuneen Kuuban ohjuskriisin jälkeen punapuisen pommisuojan.

Veteraanimetsuri Tim Renner taas ei voinut sietää metsäaktivisteja. Hän kertoi ajasta, jolloin hänet oli palkattu hakkaamaan puita Arcatan lähellä sijaitsevalta valikoivasti hakatulta palstalta, joka toimi myös kaupunginpuistona. Hän oli pistämässä pillejä pussiin päivän päätteeksi, kun polkua pitkin käveli likaisiin vaatteisiin pukeutunut pitkätukkainen ja -partainen mies. Renner ajatteli, että mies alkaisi rähistä hänelle. Nuorukainen pysähtyi, katseli vasta hakattua metsää ja sanoi metsurin hämmästykseksi: ”Näyttää upealta! Niin paljon valoa. Todella hienoa.”

Ekologinen metsänhoito voi siis tuottaa laadukasta puuta, varastoida hiiltä, suojella vesiä ja elinympäristöjä ja palauttaa yhden punapuiden kuuluisan piirteen: kyvyn hämmästyttää.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...