Brasilian taianomainen hiekkamaisema

Tuuli ja vesi ovat luoneet Koillis-Brasilian rannikolle taianomaisen hiekkamaiseman.

maanantai 20. syyskuuta 2010 teksti Ronaldo Ribeiro

Ilmasta nähtyinä hiekkadyynit näyttävät narulle ripustetuilta lakanoilta, jotka keinuvat tuulessa. Itse asiassa tämän paikan nimi, Lençóis Maranhenses, tarkoittaakin ”Maranhãon lakanoita”.

Puolikuun muotoisia dyynejä löytyy trooppisesta Koillis-Brasilian rannikko-osavaltiosta, ja kutsuupa aluetta millä nimellä tahansa, se on lumoava aavikko täynnä mainingeittain valkoisena hohtavaa hiekkaa. Sateiden luomissa kirkkaansinisissä ja -vihreissä lammikoissa uiskentelee hopeisia kalaparvia. Paimenet johdattavat vuohikaravaanejaan korkeuksiin kohoavien dyynien ylitse. Kalastajat puolestaan suuntaavat merelle tähtien ja vanhojen hylkyjen opastamina.

”Se tuntuu kuin joltakin rinnakkaistodellisuudelta”, sanoo Carolina Alvite, tämän käsittämättömän ekosysteemin suojelemiseksi kolme vuosikymmentä sitten luodun, 1 550 neliökilometriä suuren kansallispuiston entinen johtaja. Aivan kuin Bahaman ympärillä liplattava meri ilmestyisi kangastuksen lailla keskelle Saharaa. Paitsi että täällä kangastus onkin totista totta.

Tarkkaan ottaen Lençóis ei ole varsinaisesti aavikkoa, sanoo puolestaan Antonio Cordeiro Feitosa, Maranhãon valtiollisen yliopiston maantieteilijä. Seudulla sataa noin 1 200 millimetriä vuodessa, kun aavikoiksi luokitelluilla alueilla vuotuinen sademäärä jää määritelmän mukaan alle 250 millimetriin.

Juuri veden läsnäolo on tämän hiekkamaiseman salaisuus. Kaksi lähiseudun jokea, Parnaíba ja Preguiças, kantavat sisämaan hiekkaa kohti Atlanttia, missä merivirrat puskevat sitä kohti länttä. Sedimenteistä suuri osa kasautuu puiston 70 kilometriä pitkälle rantaviivalle. Kuivan kauden aikana, etenkin loka-marraskuussa, armoton koillistuuli piiskaa hiekkaa lähes 50 kilometriä sisämaahan päin ja veistää samalla lähes 40-metrisiä dyynejä niin kauas kuin silmä siintää. Cordeiron silmät näkevät myös Lençóis Maranhensesin jatkuvan liikkeen. Dyynit saattavat paikoin liikkua jopa 20 metriä vuodessa. ”Jokainen vuodenaika muuttaa vuorollaan maisemaa radikaalisti”, hän sanoo.

Laguunit syntyvät joka vuosi uudelleen, kun tammikuusta kesäkuuhun putoavat sateet täyttävät dyynien väliset laaksot. Jotkin näistä väliaikaisista järvistä ovat lähes 100 metriä pitkiä ja jopa kolme metriä syviä. Kun laguunit ovat heinäkuun alussa suurimmillaan, ne saattavat yhtyä toisiinsa Rio Negron ja muiden jokien uurtaessa tiensä läpi dyynien. Silloin kalat pääsevät siirtymään laguuneihin, joissa ne syövät toisia kaloja tai hiekkaan hautautuneita hyönteisentoukkia. Jotkin lajit, esimerkiksi kirjorosvotetra (Hoplias malabaricus), pystyvät horrostamaan kuivan kauden yli mudassa, josta ne sitten nousevat esiin sateiden palattua. Sadekauden päätyttyä laguunit alkavat haihtua päiväntasaajan kuumuudessa; niiden vedenpinta saattaa laskea jopa metrin kuukausivauhtia.

Kalat ja hyönteiset eivät ole seudun ainoita asukkaita. Dyynien ympärillä olevien kylien väen lisäksi noin 90 miestä, naista ja lasta asuu kahdessa dyynimeren keitaassa, Queimada dos Britosissa ja Baixa Grandessa. Palmunlehväkattoisissa savimajoissa asuvien ihmisten arkipäivän rutiinit muuttuvat vuodenaikojen mukaan niin kuin dyynitkin. Kuivalla kaudella he kasvattavat kanoja, vuohia ja karjaa ja viljelevät maniokkia, papuja ja cashewpähkinöitä, minkä lisäksi he keräävät dyynien läheltä, rannan restinga-metsiköistä palmukasvien kuituja. Kun sateet sitten alkavat ja viljely ei enää onnistu, keitaiden asukkaat lähtevät kohti merta ja asettuvat rannan kalastajaleireihin. Siellä he myyvät kuivattua ja suolattua pikkutarponia ja muuta kalaa kaupunkien kauppiaille.

Maranhãon pääkaupungista São Luísista Barreirinhasin nopeasti kasvavaan maalaiskaupunkiin johtava valtatie päällystettiin vuonna 2002, ja Barreirinhas markkinoi itseään kansallispuiston sisäänkäyntipaikkana. Matkailumäärät ovat olleet kasvussa, ja puistoon tutustuu nykyisin yli 60 000 matkailijaa vuodessa. Puiston henkilökunta on huolissaan huviajelijoista, jotka änkeävät maastoautoillaan hiekkadyyneille.

”Ajoneuvoilla ajaminen on kiellettyä dyyneillä”, sanoo Alvite, joka pelkää moisen holtittomuuden uhkaavan sekä kurpan ja tiiran kaltaisia muuttovieraita että dyyneillä pesiviä lintuja. Kestävämpää matkailutapaa edistääkseen hän järjesti viime vuonna 65 kilometrin patikkaretken puiston yhdeltä laidalta toiselle. Retken varrella patikoijat etsivät maastosta merkkejä dyynin eläimistä, esimerkiksi kuusivyövyötiäisistä (Euphractus sexcinctus) ja valkokorvaopossumeista (Didelphis albiventris).

Ei ole mikään ihme, että tämä omalaatuinen paikka vetää ihmisiä puoleensa. Jopa dyynimeren parhaat tuntijat jaksavat ihmetellä sen jatkuvasti muuttuvaa kauneutta. Queimada dos Britos -keitaan edesmennyt patriarkka Manoel Brito paimensi hiekkameressä noin 500 vuohen laumaa. Kulkiessaan laumansa perässä dyynien yli hän ihaili hiekan jatkuvaa liikettä. ”Kaikki näyttää täällä aina samanlaiselta, mutta minä tahansa päivänä, jos katsoo tarkasti, voi nähdä hiekan vaihtaneen paikkaa”, hän sanoi. ”Jumala loi nämä valkoiset vuoret ja laittoi tuulen leikkimään niiden kanssa ikuisiksi ajoiksi.”

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...