Araljärvi: Järvi, joka katosi

Nykyisten Kazakstanin ja Uzbekistanin alueella sijaitseva Araljärvi oli vuosituhansien ajan maailman suurimpia sisävesiä. Sen tuho kertoo varoittavan esimerkin välinpitämättömyyden ympäristövaikutuksista.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015 teksti Mark Synnott

”Tältä maailmanloppu näyttää”, sanoo Jusup Kamalov ja heilauttaa kättään kohti edessä aukeavaa pensaiden peittämää aavikkoa. ”Jos maailmanloppu joskus tulee, niin Karakalpakstanin väki jää ainoina henkiin, koska elämme sitä jo nyt.”

Katselemme hiekkaiselta töyräältä Pohjois- Uzbekistanista maisemaa, joka voisi olla mistä hyvänsä autiomaasta – jos siellä ei olisi kotilovuoria ja puoltakymmentä kuiville jäänyttä, ruostuvaa kalastusvenettä.

Araljärvi oli maailman neljänneksi suurin

Tämä paikka oli aikoinaan Araljärveen työntyvän niemimaan kärki, ja Araljärvi puolestaan oli 1960-luvulle asti maailman neljänneksi suurin sisävesi, joka peitti alleen noin 67 000 neliökilometriä eli lähes Irlannin kokoisen alueen.

Takanamme on Moynoqin pikkukaupunki, entinen vilkas kalastuskeskus, jonka purkittamossa tuotettiin vielä 1980-luvulla tuhansia tonneja kalaa vuosittain. Viisikymmentä vuotta sitten Araljärven eteläranta oli juuri tässä missä seisomme; nyt se on 90 kilometrin päässä täältä luoteeseen.

Kaanin pojanpoika haaveilee tuulimyllyistä

Kamalov on tuonut minut tänne katsomaan, mitä ennen niin antoisasta järvestä on nyt jäljellä. Hän on 64-vuotias Uzbekistanin tiedeakatemian tuulivoimatutkija ja myös innokas ympäristöaktivisti, joka johtaa Araljärven ja Amudarjan puolustusliitto -nimistä järjestöä.

Roteva ja valkopehkoinen Kamalov on vaikutusvaltaisen uzbekkisuvun vesa: hänen isänsä oli maineikas historioitsija Neuvostoliiton aikoihin ja hänen isoisänsä taas Karakalpakstanin puoliautonomisen tasavallan viimeinen kaani eli johtaja ennen kuin alue liitettiin viimein 1930-luvulla Uzbekistanin sosialistiseen neuvostotasavaltaan.

Kamalovin kotimaassa ei tällä hetkellä ole vielä ainuttakaan tuulivoimapuistoa, mutta se ei ole sammuttanut hänen intoaan panostaa ammattialaansa. Tuulipakkomielle on ajanut hänet rakentamaan kaksi riippuliidintä, joilla hän lentelee läheisen mäen laelta oppiakseen ymmärtämään ilmavirtauksia.

”Haluan tuntea tuulen niin kuin linnut sen tuntevat”, Kamalov sanoo. Hänen mielenkiintonsa ulottuu kuitenkin ympäristön kaikkiin osiin, ja hän on ottanut taukoa tutkimustyöstään näyttääkseen minulle, mitä on jäljellä massiivisesta vesialueesta, joka kuhisi elämää. Pahaenteisempää nähtävää on se, mitä vesien vetäytyminen on jättänyt jälkeensä.

Araljärvi kurottaa sekä Kazakstaniin että Uzbekistaniin, ja se sai vuosituhansien ajan vettä kahdesta pääjoesta, Amudarjasta ja Syrdarjasta. Koska järvellä ei ollut laskujokea, sen vedenkorkeuden määräsi virtauksen ja haihtumisen välinen luonnollinen tasapaino.

Araljärvi oli muinoin elämän perusta

Kun Aleksanteri Suuri valloitti seudun 300-luvulla ennen ajanlaskumme alkua, Amudarja ja Syrdarja olivat ehtineet jo pitkään tuoda elämää Keski-Aasiaan. Araljärvi ja sen laajat suistoalueet elättivät useiden vuosisatojen ajan asutussaarekkeita Kiinan ja Euroopan välisen Silkkitien varrella.

Saarekkeiden tadžikit, uzbekit, kazakit ja muutkin kansat saivat elantonsa maanviljelystä, kalastuksesta, paimennuksesta, kaupanteosta ja käsityöstä.

Neuvostoliitto kuivatti järven

Asiat muuttuivat, kun Uzbekistanin neuvostotasavallasta tuli osa nousevaa Neuvostoliittoa 1920-luvun alussa ja Stalin päätti tehdä Keski- Aasian tasavalloistaan valtavia puuvillaviljelmiä. Tämän maailmankolkan kuiva ilmasto sopii janoisen puuvillan viljelemiseen kuitenkin huonosti, joten neuvostoliittolaiset polkaisivat käyntiin yhden maailmanhistorian kunnianhimoisimmista rakennushankkeista. He kaivoivat käsipelillä tuhansien kilometrien kastelukanavaverkoston, joka johti Amudarjan ja Syrdarjan vettä ympäröivälle aavikolle.

”1960-luvun alkuun asti järjestelmä oli suhteellisen vakaa”, selitti Western Michigan Universityn maantieteen professori Philip Micklin puhelinkeskustelussa. Hän teki työuransa entisen Neuvostoliiton vesihallintoasioiden parissa ja kävi 1980-luvun alusta lähtien noin 25 kertaa Keski-Aasiassa. Hän seurasi Araljärven alamäkeä vuosien ajan aitiopaikalta. ”Kun 1960-luvulla rakennettiin vielä lisää kastelukanavia, se oli kuin se sanonnan korsi, joka katkaisi kamelin selän”, hän sanoi. ”Äkkiä järjestelmä ei enää ollutkaan kestävällä pohjalla. He kyllä tiesivät mitä olivat tekemässä, mutta he eivät tajunneet toimien kaikkia ekologisia seurauksia – eivätkä sitä, miten nopeasti järvi katoaisi.”

Araljärvi jakautui kahtia

Vuoteen 1987 mennessä Araljärven pinta oli pudonnut jyrkästi, ja se jakautui kahdeksi eri vesistöksi: Kazakstanissa sijaitsevaksi pohjoisosaksi ja Karakalpakstanissa sijaitsevaksi, suuremmaksi eteläosaksi. Vuonna 2002 eteläosa painui niin matalaksi, että se jakautui jälleen kahtia läntiseksi ja itäiseksi järveksi. Viime heinäkuussa itäinen järvi kuivui kokonaan pois. Tämän surullisen saagan ainoa valopilkku on pohjoisjärven hiljattainen toipuminen. Kazakstanilaiset saivat vuonna 2005 Maailmanpankin rahoituksen turvin valmiiksi pohjoisjärven etelärantaan rakennetun 13-kilometrisen padon ja loivat siten täysin erillisen, Syrdarjan ruokkiman vesistön. Padon rakentamisen jälkeen pohjoisjärvi ja sen kalasto ovat toipuneet paljon odotettua ripeämmin, mutta pato myös irrotti eteläjärven yhdestä sen elintärkeästä vesilähteestä ja sinetöi samalla järven kohtalon.

”Surullisin ja turhauttavin asia Araljärven tragediassa on se, että kastelukanavat suunnitelleet Neuvostoliiton vesiministeriön virkamiehet tiesivät tasan tarkkaan tuomitsevansa Araljärven kuolemaan”, Kamalov sanoo. Vesiviranomaiset lainasivat 1920-luvulta aina 1960-luvulle asti kernaasti Venäjän kuuluisinta ilmastotutkijaa Aleksandr Voeikovia (1842–1916), joka haukkui Araljärveä ”hyödyttömäksi haihduttajaksi” ja ”luonnon virheeksi”. Suoraan sanottuna maanviljelytuotteet olivat tuolloisessa Neuvostoliitossa kaloja arvokkaampia.

Uzbekit pakotetaan puuvillapelloille

Puuvillaa viljellään seudulla edelleen. Joka syksy pari miljoonaa Uzbekistanin noin 29 miljoonasta kansalaisesta lähtee ”vapaaehtoisina” poimimaan kolmea miljardia kilogrammaa maan kansalliskasvia. Maa käytännössä pysähtyy, kun virkamiehet, lääkärit, sairaanhoitajat, opettajat, koululaiset, insinöörit ja jopa eläkeläiset kuskataan busseilla pelloille keräämään päivittäisiä kiintiöitään.

”Uzbekistan on yksi harvoista tunnetuista paikoista koko maailmassa, missä valtio järjestää ja valvoo pakkotyötä ja itse maan presidentti toimii ihmiskaupan nokkamiehenä”, sanoi Human Rights Watch -kansalaisjärjestön Keski-Aasian-johtaja Steve Swerdlow. ”Voitko kuvitella, että tässä oli vielä 40 vuotta sitten 30 metriä vettä?” sanoo Kamalov, kun istumme Land Cruiserin etupenkillä.

Araljärvi kuivuu ja nostattaa myrkyllisiä suolamyrskyjä

Kuljettajamme osoittaa tuulilasin takana näkyvää ruskeaa pilveä, joka lähestyy aavikolta. Minuutti sitten siellä ei ollut mitään, ja nyt minut käsketään veivaamaan ikkuna kiinni ja nopeasti sittenkin. Uppoamme sekunneissa myrkylliseen pölyyn, joka tunkeutuu pian auton sisäänkin. Pöly pistelee silmiä, ja maistan suussani raskaan suolan, joka saa mahani möyrimään.

Tämä pyörretuuli on vain yksi monista ekologisista seurauksista, joita neuvostoliittolaiset eivät osanneet ennustaa. ”Geokemistit ajattelivat, että kun järvi kuivuisi, sen pinnalle muodostuisi kovapintainen natriumkloridikerros eikä suolamyrskyjä syntyisi”, Micklin sanoi. ”He olivat täysin väärässä.” Myrkyllisen korkeiden natriumkloridipitoisuuksien lisäksi pöly sisältää DDT:n, heksakloorisykloheksaanin, toksafeenin ja fosalonin kaltaisia kasvimyrkkyjä – jotka kaikki tiedetään syöpää aiheuttaviksi. Kemikaaleja on kulkeutunut ravintoketjun kaikille tasoille.

Karakalpakstanissa todetaan nykyisin 25 kertaa niin paljon ruokatorven syöpää kuin maailmassa keskimäärin. Moniresistentti tuberkuloosi on paha ongelma, ja hengitysteiden sairauksia, syöpää, syntymävikoja ja immuunijärjestelmän häiriöitä esiintyy laajalti.

Araljärvellä testattiin pernaruttoa

Ehkä vieläkin pelottavampaa on tieto siitä, että Araljärvi toimi Neuvostoliiton biologisten aseiden koealueena. Vozroždeniasaarella – joka ei järven kadottua enää ole saari – sijainnut laitos oli mikrobiologisen sodankäynnin ryhmän tärkein koepaikka. Sinne kuljetettiin tuhansia eläimiä, jotka altistettiin pernarutolle, isorokolle, rutolle, bruselloosille ja muille biologisiksi aseiksi soveltuville aineille.

Yhdysvaltain ulkoministeriö huolestui siitä, että ruostuvat pernaruttotynnyrit voisivat päätyä vääriin käsiin, ja lähetti vuonna 2002 paikalle puhdistusryhmän. Pölystä ei sen koommin ole löydetty mitään biologisten aseiden merkkejä, mutta ympäröivällä alueella esiintyy ruttoa silloin tällöin.

Kun jatkamme matkaa kohti järveä, ohitamme kymmeniä öljy- ja kaasupumppaamoita, jotka värittävät muuten pannukakkumaisen tasaista, auringon paahtamaa hiekkapintaa. Kamalovin mukaan pumppaamoita alkoi ilmaantua heti kun järvi alkoi vetäytyä, ja uusia pystytetään vuosittain. ”Ne ovat tietenkin valtava jarru hallituksen haluille edistää järven palautumista millään tavalla”, hän sanoo.

Pompimme tuntikausia pitkin kuoppaisia hiekkateitä. Valkoisen hiekan ja sinisen taivaan ohella maisemaan tuovat väriä vain kalvakanvihreät, yksinäiset saksaulipuut ja satunnaisten tamariskipensaiden vaaleanpunaiset kukat.

Viimein horisontissa kimmeltää hopeinen viiva, joka kasvaa yhä suuremmaksi aina siihen asti, kun saavumme järven rantaan pystytetylle kiinalaisten jurttaleirille. He ovat tulleet tänne keräämään Artemia parthenogenetica -suolalehtijalkaisia, jotka ovat järven ainoita eläviä eläimiä.

Järven suola tappaa kaiken elämän

Kun Araljärvi oli terve, siinä oli murtovettä, jonka suolapitoisuus oli 10 grammaa litrassa (valtamerissä pitoisuus on 33–37 grammaa litrassa). Nyt suolaa on yli 110 grammaa litrassa, mikä on tappava pitoisuus kaikille kalalajeille.

Rantaviivan lähellä mutainen hiekka on märkää kuin laskuveden aikaan, mutta Araljärvessä ei esiinny havaittavaa vuorovettä. Järvi kirjaimellisesti vetäytyy silmiemme edessä.

”Älä missään nimessä pysähdy”, huutaa Kamalov painaessaan läpi polvensyvyisen juoksuhiekan pelkät alushousut yllään. Minä tallustan hänen perässään, kunnes vettä on polviin asti. Sitten yritän uida, mutta jalkani kohoavat pintaan, jolloin potkiminen on mahdotonta. ”Makaa vain selälläsi”, Kamalov neuvoo, ja minähän makaan. Tuntuu kuin lojuisin ilmapatjalla. Pääni lepää vesityynyllä. Painun tuskin lainkaan pinnan alle.

Leiriydymme yöksi tasangolle ja laitamme ruokaa saksaulinoksista tehdyllä nuotiolla. Kamalov istuu persialaismatolla järveä silmäillen ja kaatelee votkapaukkuja.

Kun järvi oli terve ja kalastajat kyntivät sen antoisia vesiä, järvestä haihtui kosteutta joka päivä. ”Nyt sieltä nousee vesihöyryn sijaan myrkyllistä pölyä”, sanoo Kamalov nyrpeänä ja kumoaa paukun kurkkuunsa.

Valtiot taistelevat vedestä

Neuvostoliiton osatasavalloista maan hajoamisen jälkeen syntyneet viisi ”stan-valtiota” (mm. Kirgisia) ovat usein olleet eri mieltä alueen tärkeimmän luonnonvaran hallinnasta. Asiaa vaikeuttaa se, että Amudarja ja Syrdarja virtaavat läpi useiden valtioiden, joista kukin sanoo omistavansa oman alueensa läpi virtaavat vedet. Stanit perustivat vuonna 1992 Keski-Aasian kroonisen vesipulan ratkaisemiseksi valtioiden välisen vesikoordinointikomission, jonka käymät keskustelut näyttävät pyörivän enimmäkseen kahden ydinkysymyksen ympärillä: Kuka omistaa veden, ja millainen vastuu yläjuoksun valtioilla on siitä, että vettä säästyy myös alajuoksulla sijaitsevien valtioiden käyttöön?

Araljärven tapauksessa Karakalpakstanin asukkailla – jotka elävät yhdellä Uzbekistanin köyhimmistä alueista – ei näyttäisi olevan mitään sanomista Amudarjan yläjuoksun asioihin, koska ne ovat muiden maiden käsissä. ”Tämä on maantieteeseen perustuvaa syrjintää”, sanoo Kamalov. ”Se vesi kuuluu Araljärveen.”

Jokainen haastattelemani asiantuntija ennusti, että Uzbekistanissa sijaitseva Araljärven osuus ei täyttyisi uudelleen minkään näkyvissä olevan ajan kuluessa. Myös Kamalov näyttää alistuneen tilanteeseen.

Ilmoittaudu vapaaehtoiseksi tai joudu pidätetyksi

Kamalov halveksuu politiikkaa, joka on tappamassa hänen kotimaansa järven. Hän tunnustaa silti, että kun syksy ja puuvillankorjuu muutaman viikon kuluttua koittaa, hänkin lähtee kansalaispalvelukseen aivan kuten on tehnyt jo 50 vuoden ajan. (Human Rights Watchin Uzbekistanin-toimistoa aina sen karkotukseen vuonna 2010 johtanut Swerdlow sanoo, että jos Kamalov ei lähtisi ”vapaaehtoiseksi”, hän voisi saada potkut tai joutua pidätetyksi.) ”Kenenkään kohdalla ei tehdä poikkeusta”, Kamalov huomauttaa. ”Vaikka olisi 90-vuotias, yksisilmäinen ja yksijalkainen, joutuisi silti poimimaan.”

Olen huolissani Kamalovin suorasukaisten kommenttien julkaisemisesta, joten kysyn häneltä vielä uudelleen, suostuuko hän puhumaan omalla nimellään. ”Täällä Karakalpakstanissa kaikki pelkäävät Taškentia”, hän vastaa viitaten Uzbekistanin pääkaupunkiin. ”Ja minä ainakin olen saanut siitä tarpeekseni.”

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...