Historian pahin päivä Everestillä

Toukokuun 10. päivänä 1996 kahdeksan ihmistä menetti henkensä Mount Everestillä.

perjantai 3. toukokuuta 2013 teksti Hans Henrik Fafner

Vähintään 300 ihmistä on kuollut yrityksessään saavuttaa Everestin huippu, mutta tietyt vuodet ja päivät ovat jääneet historiaan erityisen kohtalokkaina.

Kaikkien aikojen pahin päivä oli 10. toukokuuta 1996. Tuolloin menehtyi kahdeksan ihmistä. Myös koko vuosi oli pahin vuoren historiassa, koska sen aikana kuoli yhteensä 15 kiipeilijää.

Kymmenen vuotta aiemmin Nepalin viranomaiset olivat höllentäneet rajoituksia, joten tuona päivänä vuorella oli peräti viisi eri retkikuntaa.

Päivä alkoi hyvän sään merkeissä, ja retkikuntien kaikkiaan 33 osallistujaa lähtivät niin sanotulle kuolemanvyöhykkeelle, josta sinä päivänä tuli nimensä veroinen. Kuolemanvyöhyke on se osa vuoresta, joka sijaitsee yli 8 000 metrin korkeudessa. Siellä on ilma ohutta, useimmat kiipeilijät ovat jo uupuneita ponnisteltuaan niin korkealle eikä siellä ole syytä viivytellä liian kauan.

Ensimmäinen retkikunta, jota johti kokenut uusiseelantilainen kiipeilijä Rob Hall, pääsi huipulle kello 13.30. Hän oli korostanut osallistujille tärkeää sääntöä: jos huipulle ei ole päästy ennen kello 14:ää, pitää kääntyä takaisin, sillä on hengenvaarallista joutua jäämään yöksi kuolemanvyöhykkeelle. Vaikka kaikki näkivät, että alempana rinteillä nousi myrsky, muut retkikunnat jatkoivat matkaa ylöspäin ja viimeinen niistä saavutti huipun vasta kello 15.45.

Ankara myrsky moukaroi vuorenhuippuja, kun retkikunnat taivalsivat alaspäin. Turvaköydet peittyivät kinostuvaan lumeen, ja useat kiipeilijät menettivät suunnantajun ja eksyivät toisistaan. He menettivät kallisarvoista aikaa. Kun jäätävä myrsky puhalsi yli 100 kilometrin tuntivauhtia, pari retkikuntaa jäi jumiin lähelle huippua. Hallin ryhmä ja muut kokoontuivat hieman alempana rinteellä. Näkyväisyys oli melkein nollassa, ja kun pimeys laskeutui, heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin pakkautua lähelle toisiaan ja toivoa selviytyvänsä hengissä kuolemanvyöhykkeellä vietettävästä yöstä. Seuraavana aamuna olivat intialaisen retkikunnan kolme jäsentä kuolleet, samoin viisi muuta kiipeilijää, ja monet henkiinjääneistä olivat saaneet vakavia paleltumavammoja.

Kohtalokasta päivää seuranneessa keskustelussa on esitetty, että osa ongelmista johtui joidenkin kiipeilijöiden kokemuksen puutteesta ja lisäksi kaksi retkikunnista oli kilpaillut keskenään eikä siksi kääntynyt ajoissa takaisin. Yleinen uupumus ja unen puute olivat myös heikentäneet miehiä, ja tuolloisen tuulen voimakkuuden arvioidaan laskeneen ilman happipitoisuuden kuolemanvyöhykkeellä vielä 14 prosenttia tavanomaistakin alemmaksi.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...