Railojen tutkimus

Jalkojemme alla on lähes 60 senttimetriä jäätä ja 1 400 metriä sulaa vettä. Aurinko on paistanut jo monta päivää yhtä mittaa. Keskipäivän aikoihin jää alkaa lämmetä, ja joka puolelta kuuluu vaimeita pistoolinlaukauksia muistuttavia ääniä, jotka nauhoitetaan talteen hydrofoneilla. Jäälauttojen törmäysten ja halkeilujen synnyttämiä värähtelyjä puolestaan rekisteröivät seismiset mittalaitteet.Silloin tällöin koko leiri tärähtää. Yhtenä päivänä päämajavaunusta kuuluu huuto:

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Jalkojemme alla on lähes 60 senttimetriä jäätä ja 1 400 metriä sulaa vettä. Aurinko on paistanut jo monta päivää yhtä mittaa. Keskipäivän aikoihin jää alkaa lämmetä, ja joka puolelta kuuluu vaimeita pistoolinlaukauksia muistuttavia ääniä, jotka nauhoitetaan talteen hydrofoneilla. Jäälauttojen törmäysten ja halkeilujen synnyttämiä värähtelyjä puolestaan rekisteröivät seismiset mittalaitteet.

Silloin tällöin koko leiri tärähtää. Yhtenä päivänä päämajavaunusta kuuluu huuto:

”Serjoga, katso vähän miten siirtelet koppia!” Syyllinen ei kuitenkaan ole Sergei vaan railo, joka on herännyt henkiin. Usean peräkkäisen voimakkaan tärähdyksen seurauksena railon reunoista törröttää ylös puristuneita sahalaitaisia hampaita. Kun tulee taas hiljaista, tutkijat menevät kaikessa rauhassa tarkastamaan vahinkoja. Tällä kertaa menetysten joukkoon lasketaan yksi anturi ja jalusta, jolle oli asennettu etäisyysmittari.

Jääkansi muuttuu rajusti

Järven jääkansi on joka vuosi erilainen ja se muuttuu myös talven edetessä. Myös railoja muodostuu aina eri paikkoihin. Suurimmat railot, järven niin kutsuttu ”selkäranka” (joka on suunnilleen yhtä pitkä kuin mitä järvi on leveä), syntyy kuitenkin aina suunnilleen samaan kohtaan. Siinä suhteessa jääpeite muistuttaa maankuorta ja sen pysyviä halkeamia. Myös jään tärähtelyt muistuttavat maanjäristyksiä ja syntyvät samalla tavalla. Lumen peittämät jääalueet lämpenevät vähemmän kuin lumettomat ja myös laajenevat vähemmän. Jäämassan sisäinen paine kasvaa vähitellen aina kriittiseen pisteeseen saakka, jolloin syntyy voimakkaita tärähtelyjä. Seismiset mittausasemat rekisteröivät ensimmäiset esitärähdykset. Niitä tulee yleensä useita peräkkäin, minkä jälkeen seuraa varsinainen suuri pamaus, jossa jännitteet purkautuvat. Viimeiset rippeet häviävät jälkitärähtelyissä, minkä jälkeen tilanne taas rauhoittuu.

Tutkijat eivät pelkästään tarkkaile jään käyttäytymistä vaan tekevät myös kokeita hallituilla ”jäänjäristyksillä”. 30–40 kilogrammaa painava mäntypölkky on lojunut asuntovaunun läheisyydessä useiden päivien ajan. Se ei kuitenkaan ole polttopuuta vaan tutkimusväline, ja eräänä päivänä sen ympärillä käy melkoinen kuhina. Pölkkyyn kiinnitetään kahvat, ja se nostetaan mönkijän kyytiin ja kuljetetaan koepaikalle.

Tällä ”jäämoukarilla” on tärkeä tehtävänsä seismisten mittalaitteiden kalibroinnissa. Kaksi miestä nappaa kiinni pölkyn kahvoista ja alkaa hullun lailla hakata sitä jäähän aina kymmenen kertaa peräkkäin. Parhaan tarkkuuden saamiseksi sama hakkauskoe toistetaan eri etäisyyksillä mittalaitteista.

Ensi näkemältä tuollainen koe vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta se on osa laajaa, akustisia ja seismisiä aaltoja koskevaa tutkimushanketta. Äänen aiheuttajan sijaintisuunta ja etäisyys voidaan määrittää useiden hydrofonien ja seismisten mittareiden avulla, ja näin voidaan myös määrittää seismisten tapahtumien episentri. Siperialaiset tutkijat ovat vasta alkaneet kerätä tällaisia jäätietoja, mutta he odottavat muutaman vuoden sisällä pystyvänsä tuottamaan Baikaljärven äänikartan ja yhdistämään sen jäähän ilmestyviin railoihin.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...