Erik Punainen osasi markkinoida maata

Grönlanti koki mediahuumaa ensi kerran, kun Erik Punainen tuli sinne Islannista pienen viikinkiseurueen kera. Erik oli pakosalla tapettuaan miehen, joka oli kieltäytynyt palauttamasta lainaamiaan tavaroita. Hän rantautui vuonna 982 Qaqortoqin lähellä sijaitsevaan vuonoon ja palasi miestaposta huolimatta Islantiin levittämään sanaa löytämästään maasta. Erik Punaisen saagan mukaan ”hän kutsui sitä Vihreäksi maaksi, koska sanoi ihmisten pitävän sitä houkuttelevampana, jos sillä olisi mieluisa nimi”.

torstai 10. kesäkuuta 2010

Grönlanti koki mediahuumaa ensi kerran, kun Erik Punainen tuli sinne Islannista pienen viikinkiseurueen kera. Erik oli pakosalla tapettuaan miehen, joka oli kieltäytynyt palauttamasta lainaamiaan tavaroita. Hän rantautui vuonna 982 Qaqortoqin lähellä sijaitsevaan vuonoon ja palasi miestaposta huolimatta Islantiin levittämään sanaa löytämästään maasta. Erik Punaisen saagan mukaan ”hän kutsui sitä Vihreäksi maaksi, koska sanoi ihmisten pitävän sitä houkuttelevampana, jos sillä olisi mieluisa nimi”.

Erikin harjoittama räikeä markkinointi tepsi, ja nelisen tuhatta viikinkiä asettui asumaan Grönlantiin. Raivopäämaineestaan huolimatta viikingit olivat ensisijaisesti maanviljelijöitä, jotka ryöstelivät ja löysivät uusia mantereita siinä sivussa. He kasvattivat Etelä- ja Länsi-Grönlannin suojaisissa vuonoissa lampaita ja lehmiä kuten nykyisetkin grönlantilaisviljelijät. He rakensivat kirkkoja ja satoja maatiloja ja vaihtoivat hylkeennahkoja ja mursunhampaita eurooppalaiseen puutavaraan ja rautaan. Erikin poika Leif lähti matkaan noin 55 kilometriä Qaqartoqista koilliseen sijaitsevalta maatilaltaan ja löysi Pohjois-Amerikan noin vuonna 1000. Viikinkiasumukset pitivät pintansa Grönlannissa yli neljän vuosisadan ajan. Sitten ne katosivat äkisti.

Noiden kovanahkaisten merenkulkija-maanviljelijöiden häviäminen on huolestuttava esimerkki uhista, joiden eteen ilmastonmuutos asettaa kaikkein kekseliäimmätkin kulttuurit. Viikingit asuttivat Grönlannin poikkeuksellisen lämpimän kauden aikana, jolloin maanviljely laajeni Euroopassa ja sinne rakennettiin mahtavia katedraaleja. Vuoteen 1300 tultaessa Grönlanti oli muuttunut paljon kylmemmäksi ja siellä eläminen haastavammaksi. Inuitit, jotka olivat tuossa välissä tulleet Grönlantiin Pohjois-Kanadasta, etenivät saaren länsirannikkoa pitkin etelään paremmalla menestyksellä viikinkien edetessä pohjoiseen. (Nykyiset grönlantilaiset ovat lähinnä inuittien sekä 1700-luvulla tulleiden tanskalaisten lähetyssaarnaajien ja uudisasukkaiden jälkeläisiä.) Inuitit toivat tullessaan koiravaljakoita, kajakkeja ja muita arktisen metsästäjäelämän välttämättömyyksiä. Jotkut tutkijat ovat väittäneet, että viikinkiuudisasukkaat epäonnistuivat, koska he roikkuivat kohtalokkaasti vanhoissa skandinaavisissa tavoissaan ja käyttivät muualta tuotuja hyötyeläimiä eivätkä hyödyntäneet paikallisia voimavaroja.

Uudemmat arkeologiset todisteet kuitenkin viittaavat siihen, että viikingitkin olivat sopeutuneet uuteen kotiseutuunsa. Manhattanilla toimivan Hunter Collegen antropologi Thomas McGovern sanoo viikinkien järjestäneen vuotuisia kirjohylkeenmetsästysretkiä etenkin silloin kun ilmasto viileni ja kotieläimet alkoivat kuolla. Lopulta kirjohylkeetkin hävisivät. ”Täysikasvuiset kirjohylkeet selviävät kylmistä kesistä mutta poikaset eivät”, sanoo McGovern.

”Nykyisin olemme sitä mieltä, että viikingeillä oli kehittynyt yhteiskuntajärjestelmä, joka edellytti runsasta yhteistyötä, mutta siinä oli yksi suuri heikkous – heidän oli irrotettava suurin osa aikuisväestöstä hyljejahtiin”, McGovern sanoo. ”Grönlannin viikinkien alamäki saattoi alkaa yhdestä paljon ihmishenkiä vaatineesta myrskystä.” Inuitit eivät olleet myrskyille yhtä alttiita, koska he metsästivät pienissä ryhmissä. ”Vanhassa tarinassa hölmöt viikingit tulevat pohjoiseen, mokailevat ja kuolevat, mutta uusi tarina on pelottavampi, koska viikingit näyttävät melko hyvin sopeutuneilta ja järjestäytyneiltä ja tekevät monia asioita oikein – ja kuolevat silti”, McGovern sanoo.

Viimeinen historiallisesti dokumentoitu viikinkielämän tapahtuma Grönlannissa ei kuitenkaan ollut myrsky, nälänhätä tai joukkopako Eurooppaan vaan häät, jotka pidettiin kirkossa lähellä Hvalseynvuonoa viitisentoista kilometriä Qaqortoqista koilliseen. Suuri osa kirkosta seisoo edelleen ruohoisessa rinteessä jykevän graniittihuipun juurella.

Viileänä viime kesän aamuna sumu viipyili huipun itäseinämällä kuin silkkihuntu. Kangasajuruohon hentoiset, purppuransävyiset kukat ympäröivät 800 vuotta vanhaa kirkkoa, jolla oli enää taivas kattona. Sen kaikki neljä metrin paksuista kivipaasiseinää olivat silti ennallaan. Niiden sisällä ruoho ja lampaanpapanat peittivät epätasaista maata ja paikkaa, jossa Thorstein Olafsson syyskuun 14. päivänä 1408 nai Sigrid Bjørnsdottirin. Grönlannista Islantiin vuonna 1424 lähetetty kirje mainitsee häät, ehkä perintökiistan vuoksi, mutta ei kerro mitään riitaisuuksista, taudeista tai mistään muustakaan lähestyvän tuhon enteestä. Viikinkiasukkaista ei kuultu sen koommin.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...