Grönlannissa lämpö lisää kuivuutta

Grönlantilaiset kutsuvat Narsaqin ja Qaqortoqin tienoota leikillisesti Sineriak Banaaneqarfikiksi eli Banaanirannikoksi. Nykyisin inuittimetsästäjien lapsenlapset muokkaavat peltoja vuonojen rannoilla, joilla viikingit aikoinaan viljelivät. Jos Grönlanti vihertyy jollakin kolkallaan, niin täällä. Heti paikalle saavuttuani agronomi Kenneth Høegh kehottaa minua unohtamaan sen, mitä olen lukenut saaren äkillisestä ylenpalttisuudesta. Yksi otsikko kuului ”Arktista satoa”, toinen ”Peruna kukoistaa Grönlannissa”. Kyllä Grönlannissa jo perunaa kasvaa, mutta ei kovin montaa.

torstai 10. kesäkuuta 2010

Grönlantilaiset kutsuvat Narsaqin ja Qaqortoqin tienoota leikillisesti Sineriak Banaaneqarfikiksi eli Banaanirannikoksi. Nykyisin inuittimetsästäjien lapsenlapset muokkaavat peltoja vuonojen rannoilla, joilla viikingit aikoinaan viljelivät. Jos Grönlanti vihertyy jollakin kolkallaan, niin täällä. Heti paikalle saavuttuani agronomi Kenneth Høegh kehottaa minua unohtamaan sen, mitä olen lukenut saaren äkillisestä ylenpalttisuudesta. Yksi otsikko kuului ”Arktista satoa”, toinen ”Peruna kukoistaa Grönlannissa”. Kyllä Grönlannissa jo perunaa kasvaa, mutta ei kovin montaa. Pyyhällän upeana heinäkuun aamuna Høeghin kanssa noin 25 solmun vauhtia pitkin Erik Punaisen vuosituhat sitten asuttamaa vuonoa. Määränpäämme on kolmen asukkaan kylä nimeltä Ipiutaq.

Kalista Poulsen odottaa kalliolla maatilansa luona vuonon rannalla ja näyttää harmaissa haalareissaankin enemmän tutkijalta kuin viljelijältä. Hoikka, silmälasipäinen mies puhuu englantia jostakin syystä ranskalaisen kuuloisella korostuksella. Hänen isoisoisänsä oli yksi Grönlannin viimeisistä angakkoqeista eli shamaaneista, joka kuitenkin kääntyi kristinuskoon saatuaan näyn Jeesuksesta.

Kävelemme Poulsenin vehreillä timotei- ja raiheinäpelloilla. Vuonon koruttoman harmaisiin seinämiin verrattuina rehuheinät suorastaan hehkuvat. Poulsen aikoo hankkia syyskuussa ensimmäiset lampaansa, eikä Grönlannissa juuri muita eläimiä kasvatetakaan kuin lampaita lihaksi. Hän osti tilan vuonna 2005, jolloin ulkomaailma kuuli ensi kertaa puheita lämpimämmästä, lempeämmästä Grönlannista.

Poulsenin näkökulmasta ne ovat kaukaisia lupauksia. ”Tämä on minun sotavyöhykkeeni”, hän sanoo kun tallustamme poikki mutaisen ja kivikkoisen maan. Hän on raivaamassa sitä viljelykäyttöön kaivurilla ja jyrsimin varustetulla traktorilla, jotka tuotiin paikalle entisellä armeijan maihinnousualuksella. Kun kysyn Poulsenilta, uskooko hän ilmaston lämpenemisen helpottavan hänen tai lastensa elämää, hänen ilmeensä muuttuu suorastaan tuskaiseksi.

”Viime vuonna kävi melkein katastrofi”, hän sanoo. ”Oli niin kuivaa, että sato jäi puoleen tavallisesta. En usko, että voimme luottaa sään pysyvän normaalina. Jos sää lämpenee, meidän on kasteltava enemmän ja investoitava kastelujärjestelmään. Talvella ei tule lunta tavalliseen tapaan, sataa vettä joka sitten jäätyy. Se ei ole hyväksi ruoholle, joka jää pakkasen armoille.” Ranskalaisen aksentin arvoitus selviää lounastaessamme Poulseneilla: Kalistan kumppani Agathe Devisme on ranskalainen. Nautiskellessani hänen valmistamaansa fuusioateriaa – katkarapu-monnigratiinia, mattakia eli raakaa valaannahkaa ja väinönputkella maustettua omenapiirakkaa – mieleeni tulee konstailemattomampi päivällinen, jonka olin syönyt jokunen ilta aiemmin Qaqortoqissa. Se tarjoiltiin vuotuisessa gaalaillassa, johon osallistuivat lähes kaikki Banaanirannikon viljelijäperheet. Päivällisen jälkeen valkotukkainen inuittimies alkoi soittaa haitaria, ja kaikki noin 450 salissa olijaa tarttuivat toisiaan käsikynkästä ja keinuivat laulaen perinteistä grönlantilaista laulua:

Kesä, kesä, kuinka ihanaa Kuinka ihmeellisen ihanaa Pakkanen on poissa, Pakkanen on poissa...

Poulseneilta lähdettyämme Høegh ja minä ajamme takaisin vuonoa pitkin jäätiköltä puhaltava föhn-tuuli niskassamme. Høegh oli aiemmin sanonut ilahtuvansa, mikäli Grönlannin maatilat voisivat jonain päivänä kasvattaa talvirehut lampailleen ja naudoilleen. Maanmiestensä ruokkimisen sijaan valtaosa viljelijöistä joutuu tuomaan yli puolet rehustaan Euroopasta. Illalla katselemme Høeghin talon ikkunasta hänen puutarhaansa. Tuuli on yltynyt jo raivoisaksi. Vaakasuora sade litistää hänen raparperinsa ja nauriinsa. Puut taipuvat kuin ikivanhan, leppymättömän jumalan edessä.

”Perhana!” Høegh noituu. ”Täällä on ankarat ilmat, eikä se siitä muuksi muutu.”

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...