Elämää purkauksen jälkeen

Mitä luonnossa tapahtuu tulivuorenpurkauksen jälkeen? Miten elämä elpyy tuhoutuneella alueella?

maanantai 31. toukokuuta 2010

Spirit Laken pohjassa lojui aikanaan oluttölkkejä. Mark Smith muistaa ne mainiosti: 20-vuotiaiden purkkien kullanhohtoiset kirjaimet olivat jollakin keinolla säilyneet kirkkaassa, kylmässä vedessä. Hän muistaa 25-senttiset kirjolohet, jotka oli istutettu järveen turistien pyydettäviksi. Hän muistaa NMKY-leirin uponneen soutuveneen, jonka keula lepäsi veden alle jääneellä kannolla. Hän alkoi teinipoikana sukellella Mount St. Helensin liepeillä, joten hän muistaa järven sellaisena kuin se oli ennen toukokuun 1980 tulivuorenpurkausta. Purkauksen seurauksena 400 metrin osuus tulivuoren huipusta vyöryi järveen ja toi sinne noin kolme miljardia kuutiometriä mutaa, tuhkaa ja sulavaa lunta. Järven pinta-ala kaksinkertaistui mutta sen syvyys puolittui. Käytännössä kaikki kasvi-, eläin- ja ihmiselämän merkit – mökit ja maantiet ja leirit ja tölkit – tuhoutuivat. Järvi muuttui haisevaksi, hapettomaksi liemeksi, jota peitti ympäristöstä irti repeytyneiden puiden lautta. Parhaiten Smith muistaa kymmenien metrien syvyyteen hautautuneen, oksattomien kuusien aavemaisen ”kivettyneen” metsän. Se oli hänelle arvoitus aina siihen asti, kun vuori räjähti. Puut olivat todisteita aiemmasta purkauksesta ja kertoivat siitä, että Spirit Lake on aina ollut tulilinjalla.

Kolme vuosikymmentä myöhemmin Spirit Lake esittää uuden arvoituksen: Mistä sinne ilmestyi kaloja, jotka ovat kaksi kertaa purkausta edeltäneiden kirjolohien mittaisia? Jokaisella on oma teoriansa. Tulivuorimuistomerkin reunalla sijaitsevaa Eco Park Resortia johtava Smith uskoo kalojen livahtaneen sinne pienemmästä, korkeammalla sijaitsevasta St. Helens Lakesta tulvan aikaan. Kyseisessä järvessä elää kuitenkin vain puronieriää, ja Spirit Laken kalat ovat kirjolohia. Washingtonin osavaltion riista- ja kalatalousviraston biologi Bob Lucas uskoo jonkun istuttaneen ne laittomasti, ja hänen 1990-luvun lopulla kotiinsa saama nimetön tunnustuspuhelu näytti vahvistavan arvion. Myös metsähallituksen ekologin Charlie Crisafullin tekemä alustava geneettinen analyysi viittaa siihen, että kalat eivät polveudu purkausta edeltäneestä populaatiosta. Crisafullia ei tosin kiinnosta kalojen alkuperä vaan se, miksi ne kasvoivat niin suuriksi. Toukokuun 18. päivänä tapahtuneen purkauksen 30-vuotispäivän aikoihin ainoa varma asia on se, että Spirit Laken kirjolohet ovat antaneet kaikille – ympäristöväelle, tutkijoille, kalastajille, kongressiedustajille, metsänvartijoille ja liikemiehille – uuden kiistelynaiheen.

Yhdentoista neliökilometrin järvi sijaitsee keskellä rajoitettua tutkimusaluetta, joka kattaa noin neljäsosan 445 neliökilometrin kokoisesta Mount St. Helensin tulivuorimuistomerkistä, jonka Yhdysvaltain kongressi perusti vuonna 1982 ”suojelemaan geologisia, ekologisia ja kulttuurisia luonnonvaroja…mahdollisimman luonnontilaisina, jotta lähinnä luonnon geologiset voimat ja ekologinen sukkessio voisivat jatkua häiritsemättöminä”. Enimmiltä osin yleisöltä suljetusta purkausvyöhykkeen osasta on tullut yksi planeetan näyttävimmistä kokeista.

Tulivuori heräsi taas henkiin vuosiksi 2004–2008 ja sylki höyry- ja tuhkapatsaita yli 9000 metrin korkeuteen, kasvatti kraatterinsa päälle uuden laavakupolin ja vangitsi matkailijoiden ja geologien huomion. Monet alueen merkittävimmistä antimista ovat kuitenkin ekologisia.

Purkausvyöhyke toimii verrattomana luonnonlaboratoriona, jossa voi tutkia ekosysteemin jälleensyntymää. ”Se on tuhoutuneista suurista metsäalueista kaikkein tarkimmin tutkittu”, sanoo Crisafulli. Sitä on tutkittu lähes joka kantilta, lähes jokaisessa mittakaavassa molekyyleistä ekosysteemeihin, bakteereista nisäkkäisiin, höyryävistä geotermisistä aukoista tulvaniittyihin. Kiinnostuneet soittelevat lähes päivittäin kuullakseen St. Helensin opetuksista. Yksi nainen on innostunut salamantereista, toinen konnista. Alaskan ja Chilen viranomaiset haluavat tietää, mikä heitä mahtaa odottaa purkausten jälkeen.

Yksi tärkeimmistä opeista on ”biologisten jäänteiden” merkitys. Niillä tarkoitetaan kaatuneita puita ja maan alle hautautuneita juuristoja, siemeniä, taskurottia ja sammakkoeläimiä, jotka selviytyivät purkauksesta lumipeitteen, pinnanmuotojen tai onnen ansiosta. Ekologit olivat odottaneet jälleensyntymän tapahtuvan ulkoa päin sitä mukaa kuin raja-alueiden lajit hivuttautuisivat purkausvyöhykkeelle. Toipumista on kuitenkin tapahtunut myös sisäsyntyisesti. Crisafulli löysi Pumice Plainiksi nimetyltä paljaalta, 15 neliökilometrin lakeudelta vuonna 1981 yhden ainoan lupiinin, ja pikku hiljaa lupiineista tuli steriilin, harmaan maiseman ensimmäinen väriläiskä. Ne toimivat elinaikanaan ravinnetehtaina, hyönteisten ravintona, hiirien ja myyrien elinympäristöinä; kuoltuaan ne ja niihin asettuneet organismit rikastuttivat tuhkaa ja sallivat muiden lajien asettua taloksi. Purkausvyöhyke alkoi vähitellen kukkia.

Kun asiaa katsoo suuressa mittakaavassa, näkee myös ihmisten osuuden St. Helensin kokeessa. Kun luonto palailee alueelle ja muistot himmenevät – budjettien ja vierailijamäärien kutistuessa – ihmisetkin alkavat käydä rauhattomiksi. Jotkut sanovat, että muistomerkki pitäisi irrottaa metsähallituksen alaisuudesta ja muuttaa kansallispuistoksi. Toiset kuulevat tarinoita puolimetrisistä kirjolohista ja ihmettelevät, miksi Spirit Lake on yhä kalastuskiellossa. Osa paikallisista asukkaista murisee, että 30 vuotta tutkimusta riittää ja että suojeluvyöhyke on aika avata. Mikään noista ei liene mikään yllätys, sillä St. Helensin ekosysteemi hakee tasapainoa myös ihmisten suhteen.

Teema

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...