Pulahdus kylmään vedenalaiseen viidakkoon

Minä en muista Spirit Laken uinnistani uponnutta metsää vaan vedenalaisen viidakon. Ajoin viime elokuussa Windy Ridgellä kiemurtelevaa kaksikaistaista tietä Crisafullin perässä sisään vaurioituneesta, ketjuvirityksellä suljetusta portista – Crisafulli sanoi, että ”luulisi rahaa riittävän edes yhden pahuksen portin uusimiseen” – ja jatkoin pelottavaa maastoautouraa pitkin suojelualueelle. Pumice Plainin reunasta aloitimme neljän kilometrin patikkaretken, jonka 52-vuotias Crisafulli on taittanut tuhansia kertoja.

tiistai 11. toukokuuta 2010

Minä en muista Spirit Laken uinnistani uponnutta metsää vaan vedenalaisen viidakon. Ajoin viime elokuussa Windy Ridgellä kiemurtelevaa kaksikaistaista tietä Crisafullin perässä sisään vaurioituneesta, ketjuvirityksellä suljetusta portista – Crisafulli sanoi, että ”luulisi rahaa riittävän edes yhden pahuksen portin uusimiseen” – ja jatkoin pelottavaa maastoautouraa pitkin suojelualueelle. Pumice Plainin reunasta aloitimme neljän kilometrin patikkaretken, jonka 52-vuotias Crisafulli on taittanut tuhansia kertoja. Hänen poninhäntänsä heilui puolelta toiselle joka askeleella, ja hän puhui lähes tauotta ekologiasta. Takanamme kohosi lumeton ja harmaa tulivuori, jonka pohjoisseinämä oli romahtanut ja kraatteri paljastunut. Edessämme aukesi järvi, jonka tyynestä pinnasta noin neljääkymmentä prosenttia peitti ”tukkilautta”, tuhansien kelluvien runkojen liikkuva joukko. Matkan varrella näimme kuusentaimia, lupiineja ja kastiljaa, nelimetrisiä pajukoita ja lepikoita ja erään joen lähellä joukoittain puusammakoita ja konnia. Järven rannassa vedimme yllemme fleecehaalarit, kuivapuvut, maskit ja snorkkelit, astuimme kumiveneeseen ja ajoimme Duck Bayhin. Sitten laskeuduimme hyiseen veteen.

Ensimmäisen yllätyksen tuottivat värit: kirkkaat keltaiset ja vihreät, jotka aurinko sähköisti – aivan eri maata kuin nuiva Pumice Plain. Ne syntyivät paksuista, köynnösmäisistä makrofyyteistä: vesikasveista, jotka kasvoivat kolmen metrin syvyydestä pintaan saakka. Pohjalietteen päällä kelluskeli sammaleisia mättäitä. Kaikkialla näkyi kaloja: pulskia, koukkuleukaisia ja ainakin puolimetrisiä. Uin niiden perään, mutta ne eivät säikähtäneet. Huomasin, että vedenalaista viidakkoa oli vain matalikoilla. Syvemmältä puuttuivat niin kasvit kuin kalatkin.

Ennen purkausta Spirit Lake oli monien muiden subalpiinisten järvien lailla hedelmätön, vähäravinteinen ja syvävetinen järvi, jossa oli vain vähän matalia kohtia. Kun tulivuoren huippu liukui sen päälle 240 kilometrin tuntivauhdilla, järvi tukehtui räjähdyksen polttamaan eloperäiseen ainekseen. Vesi lämpeni ruumiinlämpöiseksi ja liukeni täyteen hiiltä, magnesiumia, rautaa ja lyijyä. Näkyvyys lyheni yhdeksästä metristä viiteentoista senttimetriin. Bakteerit kukoistivat. Ensimmäiset vesinäytteitä ottaneet tutkijat saivat selittämättömiä oireita. Mikrobit seurasivat toisiaan nopeassa tahdissa: aerobiset eliöt käyttivät nopeasti kaiken hapen; anaerobiset eivät sitä tarvitsekaan; seuraavaksi tulivat typpeä käyttävät bakteerit; sitten metaania ja raskasmetallia hyödyntävät. Spirit Lake oli puolentoista vuoden ajan kemian lakien alaisuudessa, ja siinä eli Crisafullin sanoin ”satoja miljoonia bakteereita millilitrassa”. Viimein mikrobit olivat kuluttaneet niin paljon, että ne alkoivat kuolla. Järveen alkoi myös virrata jokia ja sulamisvesiä, ja vesi alkoi kirkastua.

Kun valo tunkeutui Spirit Lakeen, järven valtasivat levät ja muu kasviplankton, sitten niitä syövä eläinplankton ja eläinplanktonia käyttävät vesihyönteiset ja sammakkoeläimet. 1990-luvun alussa matalikoilla – jotka olivat uusia ja myös ihanteellisia kirjolohen elinpaikkoja – kasvoi jo makrofyyttejä. Pieniä surviaissääskiä ja etanoita ahmineet kirjolohet kasvoivat ennätyksellisesti kaksikiloisiksi jo kahdessa tai kolmessa vuodessa. Purkauksen jälkeinen järvi noudatti kaavaa, jonka Crisafulli näki myöhemmin monessa muussakin purkausvyöhykkeen kohdassa. Uudet organismit valtaavat neitseellisen ympäristön hätkähdyttävän menestyksekkäästi ja polttavat itsensä loppuun tai joutuvat saalistajien, loisten tai kilpailijoiden rajoittamiksi. Tämä oli toinen St. Helensin antama opetus: puhtaalla pöydällä ekologinen sukkessio eli eliölajien korvautuminen toisilla etenee voimakkaissa kasvun ja romahduksen sykleissä.

Spirit Laken rikkautta läikkyy järven ulkopuolellekin. Kun nuijapää kuolee sammakkona Pumice Plainilla tai kun järvessä kuoriutunut hyönteinen hautautuu tuhkaan, niiden ravinteet kulkeutuvat maalle. Tämä prosessi korjaa hiljalleen purkauksen tekosia. ”Ennen purkausta maaelämä oli supertuottoisaa”, Crisafulli sanoo. ”Vanhaan metsään oli sitoutunut paljon ravinteita ja hiiltä. Järvi sen sijaan oli köyhtynyt. Purkauksen jälkeen tilanne kääntyi päinvastaiseksi.” Nyt maisema muuttuu jälleen harmaasta vihreäksi ja järvi on muuttumassa entiselleen.

Näkemäni puolimetriset ja kilon painoiset kirjolohet olivat yhtä isoja kuin suurimmat Yhdysvaltain luoteisosista koskaan pyytämäni vonkaleet, mutta nekin olivat palautumassa entiselleen. Kirjolohien keskipaino on puolittunut niinä yhdeksänä vuotena, joina Crisafulli on niitä seurannut – joko Spirit Lake on köyhtymässä tai liian monta kalaa kilpailee samasta ruokamäärästä – tai sekä että.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...