Alue, jota pitäisi ihailla vain kaukaa

Venäläinen Kronotskin suojelualue tulee parhaiten toimeen, jos se saa elää rauhassa.

maanantai 16. marraskuuta 2009 teksti David Quammen

Maailmassa on ihmeellisiä ja hauraita paikkoja, joissa kenenkään ei kai pitäisi käydä. Sellaiset saisi jättää tyystin omiin oloihinsa ja ihailtaviksi ainoastaan matkan päästä. Niihin voisi lähettää ehkä yhden valtuutetun havainnoijan, joka katsoisi paikkoja asiantuntevin silmin, etenisi hyvin varovaisin askelin ja raportoisi näkemästään kuin Neil Armstrong aikanaan Kuusta – ja me muut pysyisimme visusti kotosalla.

Tuo paradoksaalinen määritelmä sopii mainiosti ainakin syrjäiseen venäläiseen Kronotskin suojelualueeseen, joka sijaitsee Kamtšatkan niemimaan itälaidalla Tyynenmeren rannalla yli 1500 kilometriä Japanista pohjoiseen. Se on loisteliasta, dynaamista, monimuotoista, mullistavaa ja hienovaraista maisemaa, jonka noin 10 000 neliökilometrin alueella on niin tulisia vuoria, metsää ja tundraa kuin jokiakin.

Yli seitsemän sadan yksilön karhukanta taas käyttää ravintonaan esimerkiksi pensassembratiheikköjen tarjoamia siemeniä, ja alueella kasvaa myös pleistoseenikauden jäätiköiden peruina sahalininpihtaa (Abies sachalinensis). Tyynenmeren rannikolla elää suuri beringinisohyljepopulaatio ja Kronotskojejärvessä punalohta. Jokiin nousee merestä kirjolohta, ilmoissa liitelee kotkia ja tunturihaukkoja ja maanpinnalla liikkuu ahmoja ja monia muita eläimiä.

Kronotski on siis paljon enemmän kuin pelkkä matkailukohde: se sijaitsee korkeilla leveysasteilla, sen kasvit varttuvat hitaasti, sen pinnan alla piilee vilkasta geotermistä toimintaa, sen ekosysteemi on aivan omanlaisensa ja sen topografiset piirteet muutosalttiita. Kun Kronotski kerran on niin antoisa ja herkkä, siellä on niin paljon pelissä ja se toipuu muutoksista verkkaisesti, onko sinne syytä mennä edes käväisemään?

Esitän kysymyksen täysin tietoisena siitä, että se saattaa kuulostaa tekopyhältä tai vähintäänkin epäjohdonmukaiselta – kävinhän itsekin juuri jättämässä omat jalanjälkeni Kronotskin herkkään kuoreen.

Venäjän hallitus on tunnustanut alueen herkkyyden julistamalla sen zapovednikiksi, mikä tarkoittaa käytännössä suurin piirtein seuraavaa: ”Se on rajoitusten alainen vyöhyke, joka on varattu kasviston, eläimistön ja geologian tutkimukselle ja suojelulle. Matkailu on rajoitettua tai kielletty kokonaan. Kiitos mielenkiinnostanne, mutta menkää muualle.”

Määritelmä tuntuu kaukonäköiseltä, rohkealta ja harkitun epädemokraattiselta maassa, jolla on takanaan pitkä, raaka historia. Tutkijoita kyllä päästetään zapovednikeihin, mutta ainoastaan todellista tutkimustyötä varten ja silloinkin äärimmäisen tiukin rajoituksin.

Kronotski on yksi ensimmäisistä kyseisenlaisista suojelualueista, joita on Venäjällä tuoreimman tiedon mukaan kaikkiaan 101 kappaletta. Aiemmin se oli soopelinsuojelualue, joka perustettiin vuonna 1882 paikallisten asukkaiden, metsästäjien ja ansastajien aloitteesta – nämä kun pitivät Kronotskojejärven rantametsiä Martes zibellinan mainioimpina elinalueina. Kamtšatkan niemimaa on erittäin kaukana Moskovasta, ja Josef Stalinin hallinto katsoi 1930-luvun puolivälissä, että mojovan erämaa-alueen sulkeminen suojelualueeksi oli hintansa arvoinen veto.

Vuonna 1941 Kronotskista paljastui toisenlaisia luonnonvaroja, kun hydrologi Tatjana I. Ustinova löysi sieltä geysireitä. Ustinova oppaineen oli tuona koleana keväänä koiravaljakon kyydillä tutkimassa Šumnajajoen latvavesiä. Seurue pysähtyi lähelle kahden joen yhtymäkohtaa, missä Ustinova huomasi jonkin matkan päässä vesirajan tuntumassa suuren höyrypurkauksen. Nälkäiset koirat ja muutkin kiireellisemmät asiat pakottivat Ustinovan kuitenkin sillä kertaa poistumaan, eikä hän ehtinyt perehtyä paikkaan sen kummemmin, mutta hän palasi sinne muutamaa kuukautta myöhemmin kartoittamaan ja tutkimaan löytämäänsä aluetta.

Se osoittautui monipuoliseksi geotermisten ilmiöiden kokonaisuudeksi, jossa oli esimerkiksi nelisenkymmentä geysiriä. Hän antoi ensimmäiselle löytämälleen geysirille nimen Pervenets, ”esikoinen”. Joki, jota hän tuolloin tutki, tunnetaan nyt nimellä Reka Geisernaja eli Geysirjoki. Yhdessä sen mutkassa sijaitsee rinne nimeltä Vitraž (lasimaalaus), joka on saanut nimensä kymmenien pienten ja suurten purkausaukkojen monivärisistä kerrostumista. Kronotskin Dolina Geiserov (Geysirlaakso) nousi maailman tärkeimpien geysiresiintymien joukkoon Yellowstonen, chileläisen El Tation, Uuden-Seelannin Pohjoissaaren Waiotapun ja Islannin suihkujen rinnalle.

Geysirit yhdistetään yleisesti vulkaaniseen toimintaan, ja niin asia on toden totta Kronotskissakin. Kamtšatkan niemimaa on kauttaaltaan tulivuorten puhkomaa seutua, ja suojelualueella ja sen tuntumassa niitä on parikymmentä, joista osa jo sammuneita. Tulivuorista korkein on nimikkovuori Kronotski, jonka virheetön kartio kohoaa 3 521 metriin.

Krašeninnikov-tulivuori (joka on nimetty Kamtšatkaa 1700-luvun alussa tutkineen Stepan Petrovitš Krašeninnikovin mukaan), Kronotskin epäidenttinen kaksonen, sijaitsee lounaan suunnassa Kronotskajajoen vastarannalla. Siitä edemmäs lounaaseen taas seisoi aikanaan kolmen jättiläishuipun sarjan viimeinen veljes. Korkean kartion sijaan se on nykyisin halkaisijaltaan 13-kilometrinen, matala kulho, joka on täynnä purkausaukkoja, kuumia lähteitä ja rikkipitoisia järviä, mustikkaa ja kanervaa kasvavaa tundraa, koivua ja pensassembraa. Kaiken tuon ympärillä kiertää kehämäinen harjanne, joka jäi jäljelle tulivuoren räjähdettyä suunnilleen 40 000 vuotta sitten.

Kulhoa kutsutaan Uzonin kalderaksi. Nimensä se on saanut hyväntahtoisesta Uzon-hengestä, joka on väkevä hahmo korjakkien, seudun alkuperäisasukkaiden, tarustossa. Uzonin kalderan tieteellinen tutkimus ja Ustinovan geysirlöytö laajensivat Kronotskin merkitystä biologisten ihmeiden suojelemista myös geologian tutkimukseen.

Korjakkien Uzonista kertova tarina kuulostaa perinteisen opettavaiselta. Uzon suhtautui ihmisiin suopeasti, vaimensi rauhattoman maan tärinöitä, tukahdutti tulivuorenpurkauksia käsillään ja teki muitakin hyviä tekoja, mutta hän eli ypöyksin vetäytyneenä omalle vuorenhuipulleen, jotta pahat henget eivät pääsisi tuhoamaan paikkaa.

Sitten hän kuitenkin rakastui ihmiseen – kauniiseen tyttöön nimeltä Najun, jolla oli silmät kuin tähdet, huulet kuin karpalot ja kulmakarvat tummat ja kiiltävät kuin kaksi soopelia. Najun rakasti Uzonia, joka vei hänet omalle vuorelleen. Tähän asti kaikki hyvin siis.

Muutaman vuoden avio-onnen ja eristyneisyyden jälkeen Najun alkoi kuitenkin kaipailla sukulaisiaan. Voisiko hän jotenkin päästä käymään näiden luona? Uzon halusi olla mieliksi rakastetulleen ja teki kohtalokkaan virheen: hän levitti vuoria vahvoilla käsillään ja avasi siten niiden väliin tien.

Vuorelle saapui uteliaita ja tungettelevia ihmisiä, ja samalla kaikki saivat tietää Uzonin piilopaikasta, myös pahat henget. Maa järisi, kun siihen liittyi uusi vuori ja mahtava Uzon muuttui kiveksi ikiajoiksi. Hänet näkee siellä vielä nykypäivänäkin kivettyneenä korkeaksi huipuksi kalderan luoteisreunalle, missä hän seisoo pää painuksissa kädet kraatterin reunaa syleillen.

Uzonin nähneitä ihmisiä ei ole kovin montaa. Kronotskin matkailukieltoa on lievennetty, joskin vain hitusen verran. Alueelle saapuu nyt vuosittain noin 3 000 ei-tieteellistä vierasta, joista vain puolet käy Uzonin kalderassa. Rajoitukset suitsivat lukumäärää mutta niin tekevät liikenneyhteyksien ja infrastruktuurin puuttuminen ja kustannuksetkin.

Ensiksikin Kronotskin suojelualueelle ei johda ainuttakaan tietä Kamtšatkan asutetummilta alueilta, joilla niilläkään ei ole ihmisasukkaita vaivaksi asti. Myöskään alueen sisällä ei ole teitä Uzonin legendasta huolimatta. Kronotskiin ja takaisin kuljetaan pääasiassa ukkosen lailla jylisevillä Mi-8-helikoptereilla, jotka kuljettivat aikanaan neuvostoarmeijan sotilaita.

Kun istuu helikopterin ikkunan ääressä vyötettynä huteraan istuimeen lentäjän nostaessa kierroksia nousua varten, se tuntuu kuin täyteen ängetyltä koulubussilta, jonka kattoon on kiinnitetty keskikokoinen sahalaitos – kunnes laitos irtoaa maasta. Turistilennot lähtevät helikopterikentältä 34 kilometriä Kamtšatkan pääkaupungin, Petropavlovskin, ulkopuolelta, ja ne saavat laskeutua vain kalderan ja Geysirlaakson helikopterikentille. Kummallakaan niistä ei matkailija saa yöpyä, joten noin viidensadan euron hintainen käynti suojelualueella on oikeastaan erittäin hintava päiväretki lounastarjoilulla.

Matkustajat ovat lähinnä varakkaita venäläisiä, seikkailulomalle tulleita eurooppalaisia ja satunnaisia amerikkalaisia. Viiden tunnin Kronotskin-matkaan ei ole varaa petropavlovskilaisilla keskivertoperheillä. Kopterilento geysirien, tulivuorten ja ehkä jokusen karhunkin luo (joiden läheltä pilotti mielellään koukkaa tarjotakseen hyvät näkymät) on rikkaan eliitin vaivaton tapa ihailla luontoa. Se on dramaattista, jännittävää, etuoikeutettua ja töykeää. Mielestäni se on jopa mautonta … mutta mistäpä minäkään sen tietäisin, jollen itse olisi kokenut sitä?

Kronotskin suojelualuetta hallinnoivat viranomaiset ja sitä tutkiva tiedeväki ovat herkkiä tarttumaan tuollaisen matkailun haittapuoliin. Jokainen kävijä jättää jonkinlaisen jalanjäljen, ja ratkaisevaa on noiden jälkien syvyys ja lukumäärä. Aina kesäkauden alussa ja lopussa tutkijat etsivät kalderan ja geysirien luota merkkejä matkailun vaikutuksista, ja heidän raporttinsa antavat pohjaa seuraavan kauden vierailurajoitusten ja -ajankohtien määrittelylle.

Suurempi niin teorian kuin käytännönkin kannalta kiperä kysymys liittyy siihen, kuinka huoli ihmisen aiheuttamasta rappeutumisesta saataisiin tasapainoon paikan sisäsyntyisen, rajun perusluonteen kanssa.

Yksi esimerkki siitä saatiin kesäkuun 3. päivänä 2007, kun korkeasta harjanteesta irronnut massiivinen kivi-, muta-, savi- ja hiekkaseinämä liukui muutamassa sekunnissa pieneen jokilaaksoon, tuhosi 30-metrisen vesiputouksen, patosi Geysirjoen ja peitti valtaosan Geysirlaaksosta synnyttämänsä uuden järven alle. Edes silmittömästi edennyt panssariprikaati ei olisi voinut saada aikaan pahempaa jälkeä.

Pervenets, Ustinovan esikoisgeysir, on mennyttä, kuten moni muukin kuuma ja kuuluisa suihkuttelija, mutta jotain on vielä jäljelläkin: Vitražin värilasimosaiikki säilyi vahingoitta. Hälyttävät raportit kiirivät kansainvälisen lehdistön tietoon, lomamatkoja peruttiin ja väki alkoi välittömästi kiistellä siitä, oliko maanvyöry murhenäytelmä vaiko vain kiehtova luonnonilmiö.

”Meillä kävi mielestämme tuuri, kun pääsimme todistamaan sellaista tapahtumaa”, sanoo tutkija Aleksandr Petrovitš Nikanorov, joka valisti minua tapahtumasta zapovednikin päämajassa Petropavlovskin lähellä. ”Elämme vain hetken, ja saimme silti nähdä sen.”

Geologit tuntevat syystäkin elämänsä lyhyeksi tutkimuskohteensa rinnalla, sillä yleensä kivi mataa hitaasti ajan halki, mutta sama pätee toki meihin muihinkin: Elämä on lyhyt ja maailma avara, ja meillä on onnea, kun ehdimme matkamme aikana näkemään niinkin paljon.

Se, pitäisikö meidän kaikkien sitten kavuta helikopteriin näkemään vielä enemmän, taas on kysymys, johon en pysty vastaamaan edes itseäni tyydyttävällä tavalla. Sen uskallan kuitenkin sanoa (ja saman todistavat Michael Melfordin valokuvatkin), että Kronotski on poikkeuksellinen paikka: herkkä, loistokas ja muuttuvainen. Sen verran kai uskot kokemattakin?

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...