Rohkeat. Uhmakkaat. Vapaat.

Kiipeily oli 1970-luvulla yhtä paljon seikkailua kuin urheiluakin. Nyt se on kehittynyt vertikaalivoimisteluksi. Valiojoukko on kurinalaisia urheilijoita, jotka harjoittelevat jatkuvasti ja hiovat liikkeet toistoilla täydellisiksi. He ovat yhtä tavoitteellisia kuin Lance Armstrong tai Michael Phelps ja painon suhteen pakkomielteisiä, koska reitin suorittamisessa eli ”lähettämisessä” on kyse nimenomaan painovoiman uhmaamisesta. Katsotaanpa vaikka niitä noin kolmeakymmentä kiipeilijää, jotka tulevat juhliin Potterin mökille.

torstai 12. toukokuuta 2011

Kiipeily oli 1970-luvulla yhtä paljon seikkailua kuin urheiluakin.

Nyt se on kehittynyt vertikaalivoimisteluksi. Valiojoukko on kurinalaisia urheilijoita, jotka harjoittelevat jatkuvasti ja hiovat liikkeet toistoilla täydellisiksi. He ovat yhtä tavoitteellisia kuin Lance Armstrong tai Michael Phelps ja painon suhteen pakkomielteisiä, koska reitin suorittamisessa eli ”lähettämisessä” on kyse nimenomaan painovoiman uhmaamisesta. Katsotaanpa vaikka niitä noin kolmeakymmentä kiipeilijää, jotka tulevat juhliin Potterin mökille.

Ennen vanhaan moinen kokoontuminen olisi ollut riehakas, aamuun asti jatkuva tapaus. Vaan ei enää. Kukaan ei polta, monikaan ei juo. Potter tarjoaa järkevää vihannes-riisiruokaa, neljä kiipeilijää tuo kotitekoista omenapiirakkaa ja joka ikinen on sängyssä ennen keskiyötä.

Juhliin osallistuvat myös Alex Honnold ja Ueli Steck. Steck on johtava sveitsiläiskiipeilijä ja uuden, tiukkaan harjoitteluun ja ruokavalioon pohjaavan kiipeilijärodun perikuva. Harjoituskaudella 34-vuotias mies juoksee hätkähdyttävät 3500 pystymetriä päivässä. Hänellä on hallussaan Alppien kolmen suuren pohjoisseinämän nousuennätykset – Eiger (2 h 48 min), Matterhorn (1:56) ja Grandes Jorasses (2:21) – ja hän on tullut Yosemiteen terästämään graniittihalkeamissa kiipeilyn taitojaan. Viime vuonna hän kipaisi Honnoldin kanssa El Capin huipulle kolmessa tunnissa ja 50 minuutissa. Hän unelmoi pikakiipeilyn viemisestä Himalajalle. ”Yhtäkään kasitonnisen teknistä reittiä ei ole kiivetty alppityyliin”, hän sanoo, siis nopeasti ja kevyellä varustuksella. ”Se on minun missioni.”

Euroopasta saa enemmmän tukea

Toisin kuin Steckin kaltaiset eurooppalaiset ammattilaiset, jotka saavat aulista sponsoritukea yrityksiltä, useimmat amerikkalaiskiipeilijät tulevat hädin tuskin toimeen. Moni ansaitsee juuri sen verran rahaa, että pystyy nukkumaan pakettiautossaan ja syömään papuja ja riisiä. Koska majoittumisaika Nelosleirissä on rajattu seitsemään vuorokauteen kerrallaan, moni elää vakituiseen autossaan Yosemitessa.

Kate Rutherford, 30, ja Madeleine Sorkin, 29, jotka tekivät ensimmäisinä naisina vapaanousun Half Domelle, elävät kumpikin pakettiautoissaan. Honnold elää pakettiautossaan. 32-vuotias coloradolainen Tommy Caldwell on yksi Amerikan parhaista graniittivapaakiipeilijöistä, ja hänkin asuu pakettiautossaan ollessaan Yosemitessa – vaikka on kiipeillyt ammatikseen 16-vuotiaasta asti.

Laakson sykkivä sydän

Yosemitessa käy vuosittain nelisen miljoonaa ihmistä, joista vain muutama tuhat on kiipeilijöitä. Kiipeilijät edustavat siitä huolimatta laakson sykkivää sydäntä. ”Tulin tänne kesken lukion enkä koskaan palannut kotiin”, sanoo 53-vuotias Ron Kauk. ”Tämä paikka, Yosemite, oli minun koulutukseni. Se pystyy opettamaan elämänarvoja, jos sen vain antaa tehdä niin.” Tuohon tarkoitukseen Kauk käynnisti Sacred Rok -ohjelman, joka tuo ongelmalapsia Yosemiteen oppimaan itsestään ja elämästä. ”Kun ojentaa vesipulloa parilleen tuhannen jalan korkeudessa, pitää totisesti huolen, että hän saa siitä varmasti kiinni”, hän sanoo.

Kauk on perustanut joitakin laakson vaikeimmista reiteistä ja kiipeää lähes aina köyden kanssa – mikä saattaa olla syynä siihen, että hän ei ole yksi niistä 83 kiipeilijästä, jotka ovat kuolleet täällä vuoden 1955 jälkeen. Vapaa sooloilu taas ei jätä sijaa virheille. Kuten Dean Potter asian tylysti ilmaisee: ”Jos munaa niin kuolee.” Köydettä kiipeileminen kostautui viimein kahdelle Yosemiten parhaista sooloilijoista: brittiläinen Derek Hersey putosi Steck–Salathélta vuonna 1993 ja Kaukin entinen kiipeilykumppani, kalifornialainen John Bachar, kuoli vapaaseen sooloonsa Mammoth Lakesin lähellä vuonna 2009.

Viimeisenä iltanani laaksossa vaeltelen Nelosleirissä. Männynpihkan ja leirinuotioiden tuoksu leijuu ilmassa, ja pari tähteä on juuri syttynyt taivaalle. Kuuluu naurua, joku soittaa kitaraa. Yhdessä leirissä kaksi nuorta miestä levittelee järjestelmällisesti varusteitaan – köysiä ja karabiineja ja vesikannuja – ja juttelee vakavasti siitä, mitä he toivovat seuraavana aamuna seinämällä tapahtuvan.

Kuten pyhiinvaeltajat ennen ja jälkeenkin, myös he ovat tulleet Yosemiteen testaamaan itseään kiveä vastaan. He tietävät, että nämä seinämät ovat enemmän kuin vuoria: ne ovat suuria peilejä, jotka heijastavat armottomasti kunkin kiipeilijän sisintä.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...