Elämää happamoituvassa meressä

Pieni Castello Aragonesen saari nousee ylös Tyrrhenanmerestä suorana kuin torni. 27 kilometriä Napolista länteen sijaitsevalle saarelle pääsee jonkin verran suuremmalta Ischian saarelta pitkää, kapeaa kivisiltaa pitkin. Castello Aragoneseen tulevat turistit haluavat nähdä entisaikojen elämää. He kiipeävät – tai nousevat hissillä – massiiviseen linnaan, jossa on näytteillä keskiaikaisia kidutusvälineitä. Saarelle saapuvat tutkijat sen sijaan tulevat katsomaan, miltä elämä tulevaisuudessa näyttää.

Castello Aragonesen ympäristö tarjoaa kummallisen geologisen oikun ansiosta näkymän vuoden 2050 ja myöhemmänkin ajan valtameriin. Merenpohjan vulkaanisista aukoista nousee CO2-kuplia, jotka hajoavat hiilihapoksi. Hiilihappo on melko mietoa ainetta; sitä juodaan kaiken aikaa hiilihapotetuissa juomissa. Jos sitä kuitenkin on riittävästi, se tekee merivedestä syövyttävää.

”Kun hiilidioksidia on äärimmäisen paljon, juuri mikään ei kestä sitä”, selittää meribiologi Jason Hall-Spencer Plymouthin yliopistosta. Castello Aragonese tarjoaa luonnollisen analogian luonnottomalle prosessille: saaren rannoilla tapahtunutta happamoitumista esiintyy hitaampana eri puolilla maailman meriä, kun ne imevät itseensä yhä enemmän pakoputkista ja savupiipuista tulevaa hiilidioksidia.

Hall-Spencer on tutkinut saarta ympäröivää merialuetta kahdeksan vuoden ajan, mittaillut veden ominaisuuksia ja seurannut kaloja, koralleja ja nilviäisiä, jotka elävät ja joissakin tapauksissa liukenevat siellä. Lähdin kylmänä talvipäivänä Hall-Spencerin ja italialaisen Anton Dohrnin eläintieteellisen aseman Maria Cristina Buian kanssa uimaan ja katsomaan läheltä happamoitumisen vaikutuksia.

Ankkuroiduimme muutaman kymmenen metrin päähän Castello Aragonesen eteläreunasta. Jotkin vaikutukset näkyivät päivänselvästi jo ennen kuin pääsimme edes veteen asti. Siimajalkaisryppäät muodostivat vaalean rannun aaltojen murjomien rantakallioiden tyveen.

”Siimajalkaiset ovat sitkeitä olioita”, Hall-Spencer lausahti. Kaikkein happamimmissa kohdissa niitä ei kuitenkaan näkynyt.

Sukelsimme veteen. Buia väänsi veitsellään joitakin epäonnisia maljakotiloita irti kalliosta. Ne olivat ruokaa etsiessään vaeltaneet niille liian syövyttävään veteen, ja niiden kuoret olivat niin ohuita, että niistä näki melkein läpi.

Hiilidioksidikuplia virtasi merenpohjasta kuin elohopeahelmiä. Allamme vaappui meriheinäpeltoja. Heinä oli eläväisen vihreää; lehtien pinnalta puuttuivat kaikki ne pikkuruiset organismit, jotka yleensä haalistavat niiden värejä. Merisiilit, jotka ovat yleisiä kauempana purkausaukoista, puuttuivat niin ikään; ne eivät kestä edes lievästi hapanta vettä. Ohi kellui lähes läpinäkyvien meduusojen parvia.

Meduusoja, meriheinää ja leviä – paljon muuta ei Castello Aragonesen tiheimmällä hiilidioksidipurkausalueella sitten eläkään. Moni kotoperäinen laji ei selviydy vielä muutaman sadan metrin päässäkään, missä vesi on suurin piirtein yhtä hapanta kuin mitä valtamerien arvioidaan kokonaisuudessaan olevan vuoteen 2100 mennessä.

”Saastuneessa satamassa tavataan yleensä vain muutamaa lajia, jotka ovat ruohomaisia ja kykeneväisiä tulemaan toimeen hyvin vaihtelevissa oloissa”, Hall-Spencer sanoi päästyämme takaisin veneeseen. ”Sellaista siitä tulee, kun CO2-määrä lisääntyy roimasti.”