Päättymätön kalkkisade

Korallit ovat toki vain yksi esimerkki kalkkia sitovista lajeista, joita on tuhansittain. Hanhenkaulat ja muut siimajalkaiset rakentavat kuoria, samoin piikkinahkaisiin kuuluvat meritähdet ja merisiilit sekä nilviäisiin kuuluvat simpukat ja osterit. Korallilevät – minikokoiset eliöt, jotka tuottavat punertavalta maalilta näyttävää ainetta – kalsifioivat myöskin.

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Korallit ovat toki vain yksi esimerkki kalkkia sitovista lajeista, joita on tuhansittain. Hanhenkaulat ja muut siimajalkaiset rakentavat kuoria, samoin piikkinahkaisiin kuuluvat meritähdet ja merisiilit sekä nilviäisiin kuuluvat simpukat ja osterit. Korallilevät – minikokoiset eliöt, jotka tuottavat punertavalta maalilta näyttävää ainetta – kalsifioivat myöskin.

Niiden kalsiumkarbonaattieritteet auttavat liimaamaan riuttoja yhteen, mutta niitä esiintyy muuallakin: esimerkiksi Castello Aragonesen meriheinissä. Juuri niiden puuttuminen vulkaanisten aukkojen läheltä oli saanut kasvit näyttämään niin vihreiltä.

Meret ovat täynnä yksisoluisia kalkkia sitovia kasveja, joiden kausittaiset kukinnot muuttavat laajoja merialueita maidonsävyisiksi. Myös moni planktonmainen huokoseläinlaji – yksisoluisia nekin – kalsifioi, ja niiden kuolleita kuoria ajautuu merenpohjaan loputtomana sateena. Kalsifikaatioon kykeneviä eliöitä on niin paljon, että ne ovat muuttaneet Maan geologiaa. Esimerkiksi Doverin rantakalliot Englannissa ovat jäänteitä lukemattomista muinaisista kalsifioivista eliöistä, jotka kasaantuivat yhteen liitukaudella.

Happamoituminen teettää lisätyötä kaikille kalsifioiville eliöille, mutta jotkin pystyvät suoriutumaan tilanteesta paremmin kuin toiset. Woods Holen merentutkimuslaitoksen tutkijat havaitsivat kahdeksallatoista eri taksonomiseen ryhmään kuuluvalla lajilla tekemissään kokeissa, että suurin osa lajeista sitoo itseensä korkeammassa hiilidioksidipitoisuudessa vähemmän kalkkia mutta jotkin jopa enemmän. Yksi laji – sinisimpukka – jatkoi toimintaansa samaan tahtiin happamuuden muutoksista riippumatta.

”Organismit tekevät valintoja”, selitti Saksan Kielissä toimivan Leibniz-merentutkimuslaitoksen bio-oseanografi Ulf Riebesell.

”Ne havaitsevat ympäristössä muutoksen, ja jotkin niistä kykenevät mukautumaan siihen. Niiden on vain käytettävä enemmän energiaa kalsifikaatioon. Ne päättävät vastaavasti sijoittaa vähemmän lisääntymiseen tai kasvamiseen.”

Sitä ei tiedetä, mikä noita valintoja ohjaa ja ovatko ne kestäviä pitkällä aikavälillä. Useimmat asiaa koskevat tutkimukset on tehty lyhyen aikaa vesisäiliöissä eläneillä olioilla ilman muita lajeja, jotka voisivat kilpailla niiden kanssa.

”Jos sijoitan vähemmän kasvuun tai lisääntymiseen, merkitseekö se sitä, että jokin toinen eliö – jonka ei tarvitse tehdä vastaavaa päätöstä, koska se ei kalsifioi – pääsee niskan päälle ja vie paikkani?” Riebesell kyseli.

Tutkijat alkavat vasta paneutua tapoihin, joilla merien happamoituminen vaikuttaa kalojen ja merinisäkkäiden kaltaisiin monimutkaisempiin eliöihin. Muutokset ravintoketjun alatasolla – vaikkapa kuoria rakentavissa siipikiduskotiloissa – vaikuttavat väistämättä ylemmän tason eläimiin.

Valtameren pH-tason muutos vaikuttaa silti todennäköisesti myös suoraan eläinten fysiologiaan. Esimerkiksi Australiassa tutkijat ovat havainneet, että nuoret vuokkokalat eivät pysty löytämään sopivaa elinympäristöä, jos CO2-taso on normaalia korkeampi. Happamoitunut vesi ilmeisesti heikentää niiden hajuaistia.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...