Pelastava kaupunki

Silloin kun Viiltäjä-Jack riehui Lontoossa, se oli rankka paikka, jossa eli myös hyvätapainen pikakirjoittaja nimeltä Ebenezer Howard. Hän ansaitsee tulla mainituksi, koska hänen vaikutuksensa kaupunkikäsitykseemme oli suuri ja pitkäkestoinen.

Howard oli kalju mies, jolla oli muhkeat viikset, ohutsankaiset silmälasit ja etsijän levoton mieli. Puheiden ylöskirjoittaminen ei tuottanut hänelle tyydytystä. Hän hapuili spiritismipiireissä; hallitsi vasta keksityn esperanton; keksi pikakirjoituskoneen. Ja haaveili omasta talosta. Hän kirjoitti vuonna 1885 vaimolleen, että hänen perheensä tarvitsi talon, jossa on ”todella mukava puutarha ja kenties tennisnurmi”.

Muutamaa vuotta myöhemmin, siitettyään neljä lasta kuudessa vuodessa ahtaassa vuokratalossa, Howard nousi pitkällisestä masennuksesta mielessään suunnitelma Lontoon tyhjentämisestä.

1880-luvun Lontoo oli nähkääs kukoistava kaupunki, mutta siellä kuhisi myös paljon Howardia epätoivoisempia ihmisiä. Slummit, joista Viiltäjä-Jack uhrinsa etsi, olivat sanoinkuvaamattomia. ”Jokainen huone näissä mädissä ja löyhkäävissä vuokrataloissa asuttaa perhettä, usein kahtakin”, kirjoitti yhteiskunnallisen risti­retken käynnistänyt pappi Andrew Mearns.

”Tarkastaja kertoi löytäneensä yhdestä kellarista isän, äidin, kolme lasta ja neljä sikaa!… Toisaalla on köyhä leski, hänen kolme lastaan ja yksi lapsi, joka oli kuollut kolmetoista päivää aiemmin.” Lontoon kaupunginvaltuuston puheenjohtaja kuvaili kaupunkiaan ”syöpäkasvaimeksi, elefantiaasiksi, joka imee uumeniinsa puolet maaseudun elämästä, verestä ja luusta”.

1900-luvun kaupunkisuunnittelu versoi tuosta kammoksuvasta näkemyksestä, joka pohjautui 1800-luvun kaupunkeihin. Kumma kyllä, uusi ajattelu käynnistyi Ebenezer Howardista. Mies, joka kirjoitti päivät pääksytysten ylös toisten ajatuksia, esitti ohuessa omakustannekirjassaan vuonna 1898 oman visionsa siitä, kuinka ihmiskunnan pitäisi elää. Tuo visio oli niin vaikuttava, että suuri amerikkalainen arkkitehtuurikriitikko Lewis Mumford sanoi puoli vuosisataa myöhemmin sen ”luoneen perustan uudelle urbaanin sivilisaation syklille”.

Howard esitti, että kaupungistumisen hyöky on pysäytettävä vetämällä ihmisiä pois syöpämäisistä metropoleista uusiin, omavaraisiin ”puutarhakaupunkeihin”. Näiden onnellisten saarekkeiden asukkaat saisivat tuntea kaupungin ja maaseudun välistä ”iloista yhteyttä”.

He eläisivät keskustan kauniissa taloissa ja puutarhoissa, kävelisivät töihin kaupungin laitamilla sijaitseviin tehtaisiin ja saisivat ruokansa ulomman vihervyöhykkeen maatiloilta – jotka myöskin estäisivät kaupunkia laajenemasta maaseudulle. Kun yksi kaupunki täyttyisi vihervyöhykkeelle asti – 32 000 asukasta olisi Howardin mielestä sopiva luku – olisi aika rakentaa seuraava.

Howard toivotti 500 esperantistia tervetulleiksi ensimmäiseen puutarhakaupunkiin, Letchworthiin, vuonna 1907 ja ennusti rohkeasti (esperantoksi), että sekä uusi kieli että hänen uudet utopiansa leviäisivät pian kaikkialle maailmaan.

Hän oli oikeassa siinä, että ihmiset halusivat lisää tilaa elämiseen, mutta erehtyi kaupunkien tulevaisuuden suhteen: juuri kaupungistumisen hyöky on levinnyt kaikkialle maailmaan. Kehittyneissä maissa ja Latinalaisessa Amerikassa se on jo lähes huipussaan; niissä yli 70 prosenttia ihmisistä elää kaupunkialueilla. Suuressa osassa Aasiaa ja Afrikkaa ihmisiä tulvii kaupunkeihin edelleen. Useimmat kaupunkilaiset elävät alle puolen miljoonan asukkaan kaupungeissa, mutta suurkaupungit ovat käyneet yhä suuremmiksi ja yleisemmiksi. 1800-luvulla Lontoo oli ainoa yli viiden miljoonan asukkaan kaupunki; nyt sellaisia on 54, useimmat Aasiassa.

Toinen muutos Howardin aikaan nähden on se, että kaupungistumista pidetään nyt hyvänä. Asiantuntijoiden näkemykset ovat muuttuneet perusteellisesti vuosikymmenessä tai parissa. Vaikka viktoriaanisesta Lontoosta muistuttavat kammottavat slummit ovat nyt levinneet laajalle, syöpä ei enää tunnu osuvalta metaforalta. Päinvastoin: kun maapallon väkiluku suuntaa kohti yhdeksää tai kymmentä miljardia, tiheät kaupungit näyttävät enemmänkin lääkkeeltä – parhaalta mahdollisuudelta nostaa ihmisiä ylös köyhyydestä tuhoamatta planeettaa.