Maailman tavoitelluin alkuaine

Mikään muu alkuaine ei ole kiehtonut ja toisaalta myös piinannut ihmisen mielikuvitusta siinä määrin kuin tuo väikkyvä metalli, jonka kemiallinen merkki on Au. Halu omistaa kultaa on ajanut ihmisiä tuhansien vuosien ajan äärimmäisyyksiin ja toiminut sytykkeenä sodille. Se on myös luonut pohjaa valtakunnille ja valuutoille ja laittanut vuoria ja metsiä sileiksi. Kulta ei ole mitenkään välttämätöntä ihmisen olemassaololle; siitä on itse asiassa hyvin vähän käytännön hyötyä. Sen suurimmat hyveet – tavaton tiheys, helppo työstettävyys ja hohde – ovat kuitenkin tehneet siitä yhden maailman himoituimmista hyödykkeistä, joka on kautta aikain symboloinut kauneutta, vaurautta ja kuolemattomuutta.

Faraot vaativat tulla haudatuiksi ”jumalten ihoksi” kutsuttuun aineeseen, vuoden 1849 kultakuumeen kouriin joutuneet rakensivat Amerikan lännen, finanssimiehet tekivät kullasta globaalin talouden kivijalan Isaac Newtonin neuvon mukaisesti – lähes kaikki tähänastiset yhteiskunnat ovat liittäneet kultaan liki mytologisia voimia.

Ihmiskunnan kultakuumeen olisi luullut heikkenevän nykyajan hampaissa. Harva kulttuuri enää uskoo kullan takaavan ikuista elämää, ja kaikki valtiot ovat jo luopuneet John Maynard Keynesin ”barbaariseksi reliikiksi” haukkumasta valuutan kultasidonnaisuudesta, viimeisenä Yhdysvallat vuonna 1971. Kullan lumo ei kuitenkaan vain kestä vaan peräti kasvaa maailmanlaajuisen epävarmuuden mukana.

Vielä 10. syyskuuta 2001 kulta maksoi 271 dollaria unssilta (31,1 grammaa), maaliskuussa 2008 hinta kipusi 1 023 dollariin ja saattaa taas pian nousta. Ylellisyystuotteen ohella kultaa on alettu taas pitää vaarallisen ajan turvallisena sijoituskohteena. Kullan hinnan viimeaikainen nousu, jonka lähtölaukauksena toimivat syyskuun 11. päivän terrori-iskut, on vain kiihtynyt Yhdysvaltain dollarin alamäen ja globaalin talouskriisin myötä. Vuonna 2007 kysyntä ylitti kaivosten tuotannon 59 prosentilla.

Vaikka uudet kultarahastot vetävätkin sijoittajia puoleensa, vastaa koruteollisuus edelleen kahdesta kolmasosasta kullan kysyntää, ja kultakorujen maailmanlaajuinen kauppa ylsi vuonna 2007 ennätykselliseen 53,5 miljardin dollarin myyntiin. Yhdysvalloissa aktivistien vetämä ”Ei likaista kultaa” -kampanja on pakottanut monet johtavat kultakorujen jälleenmyyntiketjut lopettamaan kullan ostamisen sellaisista kaivoksista, jotka aiheuttavat vakavia sosiaalisia tai ympäristöllisiä ongelmia, mutta tällaiset seikat eivät heilauta suurimpia kultakorumaita kuten Intiaa, jossa kulta on punoutunut osaksi kulttuuria, eikä Kiinaa, joka nousi vuonna 2007 Yhdysvaltain ohi maailman toiseksi suurimmaksi kultakorujen ostajamaaksi.

Vahvasta viehätyksestään huolimatta kulta käy yhä kalliimmaksi niin ihmisille kuin ympäristöllekin. Ongelma liittyy osin kullan vähyyteen, mikä tietenkin selittää osaltaan myös sen suosion. Kultaa on tähän mennessä kaivettu maapallolta esiin vain 161 000 tonnia, eli sillä täyttäisi hädin tuskin kaksi olympiakoon uima-allasta. Yli puolet tuosta määrästä on tuotettu 50 viime vuoden aikana.

Maailman suurimpia esiintymiä tyhjennetään vauhdilla, eikä uusia löytöjä tehdä kovin usein. Etelä-Afrikan 160 kilometriä pitkät kultasuonet ja Kalifornian kirsikan kokoiset hiput ovat enää muistoja vain. Valtaosa louhintakelpoisesta kullasta on rippusina maapallon syrjäisissä ja hauraissa kolkissa, mikä tietää pahoja ongelmia. Maailmasta löytyy kuitenkin pilvin pimein kaivostyöläisiä, joita moiset ongelmat eivät hetkauta.

Yhden ääripään tässä joukossa muodostavat köyhien siirtotyöläisten armeijat, jotka hakeutuvat La Rinconadan kaltaisiin pieniin kaivoksiin. YK:n teollisen kehityksen järjestön UNIDO:n mukaan maailmassa on kaikkiaan 10–15 miljoonaa niin sanottua kaivoskäsityöläistä. He tuottavat vuosisatoja lähes ennallaan säilynein yksinkertaisin menetelmin noin 25 prosenttia maailman kullasta ja elättävät näin yhteensä sataa miljoonaa ihmistä, joista monille työ on sekä elintärkeää että hengenvaarallista.

Kongon demokraattisessa tasavallassa kultakaivosten ja kauppareittien hallinnasta taistelleet aseistetut ryhmittymät ovat viime vuosikymmenen aikana rutiininomaisesti terrorisoineet ja kiduttaneet kaivostyöläisiä ja käyttäneet kullasta saatuja rahoja aseiden hankkimiseen ja toimintansa rahoittamiseen.

Elohopean vaikutukset ovat yhtä hengenvaarallisia yksittäisille kullankaivajille kuin muillekin. Useimmiten kulta erotetaan kivestä elohopealla, ja samalla myrkkyä leviää ympäristöön niin kaasuna kuin nesteenäkin. UNIDO arvioi, että kolmannes kaikesta ihmisten ympäristöön levittämästä elohopeasta kertyy kaivoskäsityöläisten toiminnasta. Menetelmä muuttaa La Rinconadan tapaiset paikat eräänlaisiksi nurinkurisiksi paratiiseiksi, joissa kuolemattomuuteen yhdistetyn metallin jahtaaminen lyhentää kaivajien omaa elämää.

Toisesta ääripäästä löytyvät sitten suuret avolouhokset, joita hallinnoivat maailman suurimmat kaivosyhtiöt. Nämä isoja jalanjälkiä jättävät kaivokset tuottavat jättimäisten koneidensa armeijoilla kolme neljännestä maailman kullasta. Ne voivat myös tuoda työpaikkoja, tekniikkaa ja kehitystä unohdetuille alueille, mutta kultakaivokset tuottavat kuitenkin enemmän jätettä unssia kohden kuin mikään muu metallikaivostoiminta. Kaivosten käsittämättömän ristiriitaiset mittasuhteet selittävät asiaa: Maahan uurretut haavat ovat niin valtavia, että ne voi nähdä avaruudesta, mutta silti niistä kaivetut hiukkaset ovat niin mikroskooppisen pieniä, että niitä mahtuisi monessa tapauksessa nuppineulan pään kokoiseen tilaan yli 200.

Kultakaivostoiminnan brutaalia laskuoppia ei pystytä kiertämään edes mallikelpoisissa kaivoksissa, kuten Newmont Mining Corporationin Batu Hijaussa Itä-Indonesiassa, missä ympäristöhaittojen ehkäisyyn on panostettu noin 500 miljoonaa euroa. Jos kyseisestä kaivoksesta halutaan saada yhden tavallisen vihkisormuksen verran eli unssillinen kultaa, on kiveä ja malmia louhittava yli 250 tonnia.

• Edellinen Sivu 2 / 6 Seuraava