Matkailu uhkaa luolia

Fan Jinshi ei aikonut luolien vartijaksi. Kun hän vuonna 1963 ilmoittautui Dunhuang-akatemiaan, shanghailaissyntyinen 23-vuotias nainen ei kuvitellut jaksavansa syrjäseudulla vuottakaan saati sitten koko elämäänsä. Mogaon luolat olivat toki vaikuttavia, mutta Fan ei kestänyt seudun ruokaa, juoksevan veden puuttumista tai sitä, että kaikki taloja, sänkyjä ja tuoleja myöten näytti olevan tehty mudasta.

Vuonna 1966 koitti kulttuurivallankumous, jossa puhemies Maon hallinto tuhosi buddhalaisia temppeleitä, kulttuuriesineitä ja ulkomaisia tunnusmerkkejä kaikkialla Kiinassa. Mogaon luolat olivat luonnollinen kohde. Fanin ryhmäkään ei välttynyt kuohunnalta: 48-henkinen joukko hajaantui noin tusinaksi vallankumoukselliseksi siiveksi ja vietti päivänsä tuomiten ja kuulustellen toisiaan. Sisäisistä katkerista kiistoista huolimatta siivet olivat samaa mieltä yhdestä periaatteesta: Mogaon luoliin ei pitäisi koskea. Fan sanoo heidän naulanneen kaikki luolien portit umpeen.

Lähes puoli vuosisataa myöhemmin Fan johtaa hyvin toisentyyppistä kulttuurivallanku­mousta. Kun iltapäivän aurinko virtaa hänen toimistoonsa Dunhuang-akatemiassa, laitoksen johtaja – pienikokoinen, harmahtavahiuksinen nainen – viittoilee kohti ikkunaa ja siitä näkyvää dyynin väristä kallionseinämää. ”Luolat kärsivät lähes kaikista mahdollisista vaivoista”, hän sanoo luetellen hiekan, veden, noen, suolan, auringon, hyönteisten ja turistien aiheuttamia vahinkoja. Fan johtaa 500 työntekijän vahvuista laitosta, mutta hän tunnusti jo 1980-luvulla akatemian tarvitsevan ulkomaisia konservaattoreita. Se saattaa kuulostaa yksinkertaiselta asialta, mutta ulkomaalaisten kanssa veljeileminen on arkaluontoinen asia Kiinan kulttuuriperintökohteissa, ja Mogaon luolien ryösteleminen vuosisata sitten kertoo siitä varoittavan esimerkin.

Taivas Fanin ikkunan takana tummenee äkisti. Hiekkamyrsky on alkanut. Hän kiinnittää siihen huomiota vain ohimennen ja alkaa sitten muistella ensimmäistä hankettaan, jossa oli mukana yksi akatemian pitkäaikaisimmista yhteistyökumppaneista, yhdysvaltalainen Getty Conservation Ins­titute (GCI). Estääkseen hiekkaa hautaamasta alleen luolia ja vahingoittamasta maalauksia GCI pystytti kallion yläpuolisille dyyneille vinoaitoja, jotka pudottivat tuulennopeudet puoleen ja hidastivat dyynien etenemistä 60 prosentilla. Nyt akatemia on pannut puskutraktoreita ja työmiehiä istuttamaan laajoja aavikkoheinäkaistaleita hoitamaan samaa tehtävää.

Vaivalloisimmat ponnistukset suoritetaan luolien sisällä. GCI on asentanut luoliin kosteus- ja lämpömittareita ja mittaa nyt myös turisti­virtaa. Suurimman hankkeensa se toteutti Tang-dynastian aikaisessa Luola 85:ssä, missä GCI:n ja akatemian konservaattorit kehittelivät kahdeksan vuoden ajan erikoislaastia, jolla kalliopinnasta irronneet seinämaalauksen osat voitaisiin kiinnittää paikoilleen.

Näin vanha paikka on tulvillaan eettisiä pulmia. Lontoon yliopiston alainen Courtauld Institute of Art käyttää 500-luvulla louhittua Luola 260:tä ”tutkimusluolanaan”. Kiinalaiset opiskelijat puhdistivat hiljattain kolmen buddhapatsaan pinnat pienillä pölyhuiskuilla, jolloin aiemmin lähes näkymättömät punaiset kaavut alkoivat äkkiä loistaa. ”On upeaa päästä näkemään maalaus”, sanoo projektia johtava konservaattori Stephen Rickerby. ”Olemme kuitenkin kahden tulen välissä. Pöly sisältää suoloja, jotka voivat vahingoittaa maalia, mutta pölyn poistaminen altistaa maalin valolle, joka haalistaa sitä.”

Tällainen dilemma Fan Jinshillä on edessään: Kuinka suojella luolia ja avata ne samalla suuremmalle yleisölle? Matkailijoiden määrä kohosi Mogaossa yli puoleen miljoonaan vuonna 2006. Matkailutulot ovat kannatelleet Dunhuang-akatemiaa, mutta hengitysilman sisältämä kosteus voisi vahingoittaa seinämaalauksia enemmän kuin mikään muu. Turistivierailut on nyt rajattu 40 luolaan, joista kerrallaan on avoinna kymmenen.

Digitaalitekniikka saattaa tarjota yhden ratkaisun. Akatemia sai Mellon International Dunhuang Archiven kanssa valmiiksi 23 luolaa käsittäneen valokuvadigitointihankkeen ja on nyt käynnistänyt oman monivuotisen maratoninsa kaikkien 492 koristellun luolan digitoimiseksi (toistaiseksi henkilökunta on saattanut valmiiksi 20 luolaa). Ponnistus heijastelee kansainvälistä pyrkimystä digitoida Luola 17:n maailmalle hajaantuneiden kääröjä.

Fan unelmoi siitä, että digitaaliset arkistot idästä ja lännestä saatettaisiin yhteen ja niistä luotaisiin täydellinen kolmiulotteinen luolakokemus – ei kuitenkaan luoliin itseensä vaan noin 25 kilometrin päähän rakennettavaan matkailukeskukseen. Keskus ei ole vielä edennyt suunnitteluvaihetta pidemmälle, mutta Fan uskoo Mogaon aarteiden yhteensaattamisen, vaikkakin virtuaalisesti, takaavan sen, että ne eivät enää koskaan hautaudu hiekkaan: ”Näillä keinoin ne saadaan säilytettyä ikuisesti.”

• Edellinen Sivu 4 / 4