Mitä aivoissa tapahtuu, kun ihminen nukkuu?

Kävin viime vuonna Stanfordin yliopiston unitutkimuskeskuksessa. Vuonna 1970 perustettu klinikka oli Yhdysvaltain ensimmäisiä unettomuuteen keskittyneitä laitoksia ja se on yhä alan edelläkävijöitä. Keskuksessa käy vuosittain yli 10 000 potilasta ja siellä tehdään yli 3000 yön yli kestävää tutkimusta joka vuosi. Keskuksen 18 potilasmakuuhuonetta näyttävät mukavilta ja sängyt pehmeiltä ja lokoisilta. Seurantalaitteet on kätketty huonekaluihin.

Klinikan keskeisin tutkimusmenetelmä on unirekisteröinti. Sen tärkein osa taas on elektro­enkefalografia (EEG) eli aivosähkökäyrä, jolla rekisteröidään nukkuvan potilaan aivojen sähköistä toimintaa. Nukahtaessa aivotoiminta hidastuu, ja aivosähkökäyrä muuttuu lyhyestä sahalaitakuviosta pidempään aaltokuvioon vähän samaan tapaan kuin meren aallot rannasta ulapalle päin mentäessä. Aivojen lempeän aaltoilun katkaisee aika ajoin vilkeunen mukanaan tuoma äkillinen aktiivisuus. Toistaiseksi tuntemattomista syistä näemme lähes kaikki unemme nimenomaan vilkeunen aikana. EEG:n rekisteröidessä tätä nykivää matkaa unihoitajat mittaavat myös ruumiinlämpöä, lihastoimintaa, hengitystä, silmien liikkeitä ja sydämen rytmiä. Rekisteröidyistä tiedoista etsitään poikkeamia tai toistuvia heräämiskohtia. Jos potilas kärsii esimerkiksi narkolepsiasta, hän sukeltaa valveilta suoraan vilkeuneen ilman välivaiheita. Kuolemaan johtavassa unettomuudessa (FFI) potilas ei pääse unen ensivaiheista läpi; hänen ruumiinlämpönsä kohoaa ensin korkeuksiin ja sukeltaa sitten taas alas.

FFI-sairautta tai narkolepsiaa ei voida todeta ilman aivosähkökäyrää ja muita seurantamenetelmiä. Unitutkimuskeskuksen johtaja Clete Kushida kuitenkin kertoi, että hän tunnistaa useimpien potilaiden uniongelman tyypin jo sisääntulohaastattelussa: osa ei pysty pitämään silmiään auki, toiset taas kertovat uupumuksestaan mutta eivät nuku. Ensiksi mainituilla on yleensä uniapnea, jälkimmäiset kärsivät Kushidan sanoin ”aidosta unettomuudesta”.

Obstruktiivisesta uniapneaoireyhtymästä kärsivillä unen aikaansaama lihasten rentoutuminen merkitsee kurkun ja ruokatorven pehmytkudoksen sulkeutumista niin että nukkujan hengitystiet ahtautuvat. Kun aivot sitten huomaavat jäävänsä vaille happea, ne antavat elimistölle herätyshälytyksen. Nukkuja herää, vetää henkeä, aivot saavat tarvitsemansa ja uni palaa. Uniapneapotilaan yöuni koostuu siis sadoista mikrotorkuista. Kaupalliset unitutkimuskeskukset pyörivät pitkälti uniapnean voimin. Massachusettsilaisen uniklinikan lääketieteellinen johtaja John Winkelman sanoo, että klinikan potilaista kahdella kolmesta diagnosoidaan juuri uniapneaoireyhtymä.

Apnea on vakava oireyhtymä, johon liittyy kohonnut sydän- ja aivohalvausten riski. Unihäiriö se on kuitenkin vain välillisesti. ”Aidosti unettomat”, joita sanotaan myös toiminnallisesta unettomuudesta kärsiviksi, taas eivät saa unta tai eivät pysty nukkumaan pitkään, vaikka mitään ilmeistä syytä siihen ei löydy. He heräävät, mutta eivät tunne itseään levänneiksi. He makaavat ja heidän aivonsa sen kuin surisevat. Winkelmanin mukaan tähän ryhmään lukeutuu noin 25 prosenttia uniklinikoiden potilaista. Pelkästään Yhdysvalloissa tästä vaivasta kärsii Institute of Medicinen arvion mukaan noin 30 miljoonaa ihmistä. Apneaa voidaan hoitaa laitteella, joka pakottaa ilman alas potilaan kurkusta pitäen hengitystiet näin auki, mutta klassisen unettomuuden hoito ei olekaan niin yksinkertaista. Akupunktiosta saattaa olla apua – Aasiassa sitä on käytetty unettomuuden hoidossa jo pitkään, ja sitä tutkitaan nyt myös esimerkiksi Pittsburghin yliopistossa.

Tavallisesti toiminnallista unettomuutta hoidetaan kaksivaiheisesti. Ensin otetaan käyttöön unilääkkeet, joista useimmat lisäävät keskushermostoa estävän välittäjäaineen (GABA) aktiivisuutta. Vaikka unilääkkeet ovatkin entistä turvallisempia, ne voivat aiheuttaa psyykkistä riippuvuutta. Monet käyttäjät valittavat, että lääkkeellä saatu uni ei tunnu samalta kuin lääkkeetön ja että he kokevat itsensä herätessään krapulaisiksi. ”Unilääkkeet eivät ole luonnollinen tapa saada unta”, toteaa Charles Czeisler, Harvard Work Hours, Health and Safety Groupin johtaja. Lääkkeet voivat joskus jopa heikentää tilannetta, sillä unettomuus saattaa joillakin pahentua entisestään lääkityksen loputtua, mitä kutsutaan vieroitusunettomuudeksi.

Unettomuuden hoidossa käytetään usein kognitiivista käyttäytymisterapiaa (CBT). Siinä unetonta opetetaan suhtautumaan unihäiriöihin hallittavina, jopa ratkaistavina ongelmina – se on se kognitiivinen osuus – sekä noudattamaan hyvää ”unihuoltoa”. Sillä viitataan lähinnä hyviksi koettuihin keinoihin: nuku pimeässä huoneessa, mene vuoteeseen vasta sitten kun sinua nukuttaa, älä harjoita liikuntaa juuri ennen nukkumaanmenoa.

Tutkimusten mukaan CBT on lääkkeitä tehokkaampaa pitkäaikaisen unettomuuden hoidossa, mutta Winkelmanin mukaan siitäkään ei ole kaikille apua. Hänen mielestään CBT sopii joidenkin unettomuusongelmien hoitoon paremmin kuin toisten – unettomuutta kun on monenlaista. Äärimmäisen harvinaisen FFI:n ja hyvin yleisen uniapnean ohella tunnistettuja unihäiriöitä on lähes 90, joiden lisäksi ihmisiä valvottaa koko joukko epämääräisempiä syitä.

Jotkut kärsivät levottomien jalkojen oireyhtymästä (RLS) eli hyvin epämiellyttävistä ja nukahtamista estävistä tuntemuksista alaraajoissa, toiset taas raajojen jaksottaisesta liikehäiriöstä (PLMD), joka aiheuttaa tahatonta potkimista unen aikana. Narkoleptikoilla on usein vaikeuksia pysyä niin hereillä kuin unessakin. Sitten on ihmisiä, jotka eivät saa nukutuksi masennuksen vuoksi, ja ihmisiä, jotka masentuvat, koska eivät saa nukuttua. Myös dementia ja Alzheimerin tauti aiheuttavat unihäiriöitä.

Osa naisista nukkuu huonosti kuukautisten aikaan (naiset yleensäkin kärsivät unettomuudesta kaksi kertaa niin usein kuin miehet), ja monilla vaihdevuodet heikentävät unenlahjoja. Iäkkäät nukkuvat yleensä nuorempia huonommin. Jotkut kärsivät unettomuudesta lääkityksensä vuoksi. Jotkut taas murehtivat työasioita tai pelkäävät työpaikkansa puolesta; kolmannes amerikkalaisista kertoi tuoreimman talouskriisin verottaneen yöunia.

Kaikista edellä mainituista yökukkujista ne, joiden unettomuus johtuu sisäisistä fyysisistä tekijöistä – lähinnä tiettyjen aivojen välittäjä­aineiden puutteesta tai liiallisuudesta – hyötyvät hoidoista todennäköisesti kaikkein vähiten.

Winkelman toivookin, että unen molemmat puolet – fyysinen ja henkinen – otettaisiin huomioon entistä paremmin, koska uni kaiken kaikkiaan on hyvin monimutkainen asia.

• Edellinen Sivu 3 / 4 Seuraava