Nagqun hevosfestivaali

Lähdimme matkaan Drepungin luostarista, Teehevostien länsipäästä, joka on alle päivän ratsastusmatkan päässä Lhasasta. Vuonna 1416 rakennetussa luostarissa on onkalomainen teekeittiö, gyakhang. Puilla lämmitettävän, valtavan kiviuunin sisällä on seitsemän rautapataa, joiden läpimitta on kahdesta kolmeen metriä.

Phuntsok Drakpa seisoo yhden padan yllä ja vuolee höyryävään teehen kirjan kokoisia jakinvoikimpaleita. ”Täällä oli aikoinaan 7 700 munkkia, jotka joivat teetä kahdesti päivässä”, hän kertoo. ”Tässä teekeittiössä työskenteli yli sata munkkia.” Drakpa on ollut luostarin teemestari nyt 14 vuotta. ”Tiibetiläisille munkeille tee merkitsee elämää”, hän sanoo.

Nykyisin luostarissa asuu vain 400 munkkia, ja käytössä on kaksi pientä teepataa. ”Yhteen pikkupataan laitetaan 25 teeharkkoa, 70 kiloa jakinvoita, 3 kiloa suolaa”, luettelee Drakpa sekoitellessaan tätä 200 hengen reseptiä ihmisen pituisella puukauhalla. ”Suurimpaan pataan laitettiin seitsemän kertaa niin paljon.”

Lähdemme Suen kanssa luostarista Nagqun kaupunkiin ottamaan osaa vuotuiseen hevosfestivaaliin. Nagqu sijaitsee viiden tunnin automatkan päässä Lhasasta pohjoiseen. Haluamme nähdä tarunhohtoiset hevoset, joista Teehevostie on saanut nimensä. Aiemmin viikon kestävä juhla järjestettiin avoimilla tasangoilla, mutta kymmenen vuotta sitten festivaalia varten rakennettiin betoninen stadion, jotta kiinalaisviranomaisilla olisi missä istua. Kun saavumme aamusella paikan päälle, tiibetiläiset ovat täyttämässä katsomoa. Kauppiaat myyvät maustettuja keitettyjä perunoita ja Budweiser-tölkkejä. Kovaääniset kertovat tapahtumista sekä tiibetiksi että kiinaksi. Tunnelma on kuin rodeossa, jos ei ota lukuun kiinalaisia poliiseja, joita seisoo katsomojen edustoilla kymmenen metrin välein, marssii eskadroonittain ympäri kenttää ja kulkee väkijoukon seassa siviilivaatteissa. Itse kentällä yksi ratsukko näyttää uhmaavan painovoimaa. Kilpailija laukkaa lähes holtittomasti, roikkuu hevosen kyljellä kuin akrobaatti ja sieppaa maasta valkoisen silkkihuivin niin että mutapaakut sinkoilevat vasten kirkkaansinistä taivasta. Tiibetiläiscowboy pitelee huivia korkealla ilmassa ja pyörittää takajaloilleen noussutta ratsuaan väkijoukon hurrauksen tahtiin.

Nagqun hevosfestivaali on yksi harvoista Tiibetin ratsuperinteitä edelleen ylläpitävistä tapahtumista. Satoja vuosia kestäneen valikoivan jalostuksen avulla tiibetiläiset kehittivät huippuluokan hevosrodun, joka tunnetaan nimellä nangchen. Se on säkäkorkeudeltaan vain 13,5 kämmentä (noin 140 senttimetriä) korkea, sutjakkajalkainen ja komeapäinen eläin, jonka kookkaat keuhkot mahdollistavat liikkumisen 4 500 metrin korkeudessa Tiibetin ylängön vähähappisessa ilmassa. Nangchenit jalostettiin sitkeiksi ja varmajalkaisiksi, ja näitä lumisista solistakin selviäviä ratsuja kiinalaiset himoitsivat satoja vuosia sitten.

Tämän päivän Nagqu sijaitsee Teehevostien pohjoista haaraa peittävän maantie 317:n kupeessa. Täällä ei näy jälkeäkään ikivanhasta kauppareitistä, mutta jo päivän ajomatkan päässä kaakossa, houkuttelevan lähellä, kohoavat Nyainqentanglhavuoret, joita alkuperäinen reitti muinoin halkoi. Minua kiehtoo ajatus siitä, että jossakin kaukaisessa laaksossa olisi edelleen tiibetiläisiä ratsastamassa uupumattomilla hevosilla pitkin muinaista kauppareittiä. Toisaalta koko kauppareitti on voinut hävitä näkyvistä kuten Sichuanissa, ehkä ulvovat tuulet ja lumimyräkät ovat pyyhkineet sen olemattomiin.

Hevosfestivaalin puolivälin tietämissä käytämme poliisin huomion herpaantumista hyväksemme ja luikahdamme Suen kanssa maastoautolla selvittämään, mitä Tiibetin Teehevostielle on tapahtunut. Porhallamme pitkin hiekkateitä koko päivän, jyräämme solista läpi ja lähes pyörimme alas jyrkkiä mäkiä. Emme pysähdy tarkastuspisteille ja kylien poliisiasemat ohitamme vaivihkaa.

Illan tullen saavumme Lharigoon, kahden valtavan solan väliseen kylään, jossa Gyalamin taivaltajat saattoivat muinoin levähtää. Kuljemme ovelta ovelle ja kyselemme hevosia, joilla pääsisimme 5 412 metrin korkeudessa kulkevaan Nubgangin solaan. Niitä ei löydy, ja lopulta meidät opastetaan kaupungin laidalla olevaan kapakkaan. Siellä on tiibetiläishevosmiehiä juomassa olutta, pelaamassa biljardia ja laittamassa rahojaan likoon sho-nimiseen noppapeliin. Kun kysymme hevosista, he hörähtävät nauramaan. Eihän kukaan enää hevosilla kulje.

Kapakan pihalla seisoo rotevien lihaskimppujen sijaan teräsratsuja: kestäviä pieniä kiinalaismoottoripyöriä, jotka on koristeltu samaan tapaan kuin niiden lihaa ja verta olleet edeltäjänsäkin – satuloita peittävät puna-siniset villakankaat ja sarvista roikkuu tupsukoristeita. Miehistä kaksi tarjoutuu viemään meidät solan juurelle maksua vastaan; siitä eteenpäin meidän olisi jatkettava jalan.
Lähdemme liikkeelle aamun pimeydessä, reput satulalaukkujen tapaan pyöriin kiinnitettyinä. Tiibetiläismiehet kulkevat moottoripyörillä yhtä taitavasti kuin esi-isänsä hevosilla. Puikkelehdimme halki tummien rutakoiden, joissa on mutavelliä yli puolen metrin paksuudelta, ja roiskuttelemme läpi sinivetisten virtojen niin että äänenvaimentimet pulputtavat vedessä.

Ylempänä laaksossa ohitamme tiibetiläispaimentolaisten mustia jurttia. Monen jakinvillasta tehdyn majan edessä seisoo iso kiinalainen avolava-auto tai Land Cruiser. Mistä paimentolaiset saavat rahaa moisten menopelien ostamiseen? Eivät ainakaan perinteisestä jakinlihan ja -voin myynnistä.

• Edellinen Sivu 3 / 4 Seuraava