Nälkäisenä on vaikeaa arvostaa luontoa

Orankitapaus on muutakin kuin pelkästään lottovoittajan tuuria, sillä se kuvastaa yhtä Borneon monimuotoisuuden ja sen säilyttämisen tärkeimmistä kysymyksistä. ”Hakattu metsä on Borneon villieläinten tulevaisuus”, sanoo Siew Te Wong, joka työskentelee uhanalaisen pikkukarhun suojelemisen parissa.

”Borneossa eläinlajit eivät kuole sukupuuttoon laajalla alueella yhden, kahden tai ehkä vielä kolmenkaan hakkuukerran seurauksena”, sanoo WWF:n Sabahin-toimistossa työskentelevä Junaidi Payne. ”Lajien keskinäinen tasapaino tietenkin muuttuu merkittävästi, mutta erikoistuneita lintuja, orkideoita ja päällyskasvejakin löytää edelleen, jos osaa etsiä pienistä laaksoista ja kosteilta alueilta. Sademetsiä voi siis hakatakin tuhoamatta biodiversiteettiä, mutta kaikkea ei voi muuttaa ainoastaan yhden kasvin viljelyyn tarkoitetuksi alueeksi.” Siis esimerkiksi öljypalmun. ”Silloin menettää kaiken. Sellainen on biologista autiomaata.”

WWF:n maantieteilijä Raymond Alfred opastaa minua Sabahin osavaltion omistamassa Ulu Segaman suojelumetsässä, jota on hakattu raskaalla kädellä – ja laillisesti. Jäljellä on metsikköä, joka näyttää läheisen Danumlaakson taivaita raapivien sademetsien rinnalla säälittävältä. Tutkijat ovat kuitenkin havainneet täällä Borneon suurimman orankitiheyden, ja laji menestyy muillakin vastaavilla alueilla eri puolilla saarta. Alfred ja muut sabahilaiset suojelutyöntekijät onnistuivat taivuttelemaan hallituksen suojelemaan heikentyneen metsän, josta piti tuleman öljypalmuviljelmä, ja kymmenen vuotta kestänyt hakkuukielto on antanut heille aikaa tutkia orankeja.

Meijaard on viime vuosina työskennellyt Itä-Kalimantanissa ahkerasti metsäyhtiöiden kanssa ja auttanut niitä harventamaan metsiä kestävällä tavalla. Hän auttaa myös alueen kylien asukkaita löytämään uusia metsään liittyviä ansaintamahdollisuuksia. Puristi voisi kuvitella, että tärkein suojelutavoite Borneossa olisi laajojen, koskemattomien metsäalueiden määrääminen suojelluiksi, mutta käytännön työtä tekevät pitävät jonkinlaista kompromissia ainoana realistisena vaihtoehtona.

Keskustellessaan kylissä siitä, pitäisikö niissä panostaa metsien suojeluun vai öljypalmun viljelyyn Meijaard ei koskaan puhu orangeista. ”Ihmiset kyllästyvät niihin viidessä minuutissa. Heille se on vain yksi apina, jota länsimaalaiset tulevat ihmettelemään, mutta jos puhun jokien kaloista tai metsien sioista, he kuuntelevat, koska niistä hekin voivat hyötyä.”

Meijaard ei tunteile puunkorjuun ja neitseellisten sademetsien suhteen: ”Tämähän on tropiikkia. Kasvit kasvavat kyllä takaisin. Metsien on tavalla tai toisella ansaittava olemassaolonsa.” Muuten ne muuttuvat väistämättä öljypalmuviljelmiksi tai sellupelloiksi.

”On yritettävä saada ihmiset luopumaan tämänhetkisistä taloudellisista mahdollisuuksista tulevina vuosina ilmaantuvien muiden etujen hyväksi”, sanoo oranginsuojelija Paul Hartman. ”Bupati istuu virassaan viisi vuotta ja sanoo, että ’minä tienaan rahani nyt’.”

Kestävä metsänhoito eli hakkuut, jotka tarjoavat toimeentuloa vaarantamatta ekosysteemin elinvoimaisuutta pitkällä aikavälillä, eivät ole helppo myyntiartikkeli. Puhun Itä-Kalimantanin Sangattassa paikallishallinnon suojeluneuvonantajan, Daddy Ruhiyatin, kanssa. ”Olemme pyytäneet metsäyhtiöitä osoittamaan meille, että metsät voivat olla taloudellisesti yhtä tuottoisia kuin öljypalmu”, hän sanoo. ”Nykyään metsäsektorilta ei enää kuitenkaan tule uusia ideoita maan tuoton parantamiseen. Meidän on valittava joko hyvät metsät ja rahattomuus tai hakattava metsät öljypalmun tieltä. Jonossa on paljon yhtiöitä, jotka haluaisivat maata palmuöljyliiketoimintaa varten.”

Ruhiyatin mielestä metsätaloudella on kyllä roolinsa alueella, mutta lähinnä nopeasti kasvavilla tiikkiviljelmillä, joilta voi korjata satoa 15 vuoden välein. ”Haluamme puulajeja, jotka antavat tuottoa melko lyhyellä syklillä”, hän sanoo. ”Meidän on kasvatettava puuta viljelmillä. Muuta keinoa ei ole.”

Kysyn hänen mielipidettään minun kaltaisistani ihmisistä, jotka tulevat metsänsä hakanneesta, hiilivaransa kuluttaneesta, luontonsa köyhdyttäneestä ja vaurastuneesta maasta Borneoon kyseenalaistamaan paikallisten ihmisten luonnonsuojelupäätöksiä.

”On ymmärrettävää, että ulkomaalaisetkin ovat kiinnostuneita Borneon ympäristöasioista, ei minulla ole mitään sitä vastaan”, hän vastaa. ”Tärkeintä olisi kuitenkin nostaa ihmisten tulotasoa. Se alkaa öljypalmuviljelmistä, jotka tuovat ihmisille rahaa nauttia paremmasta elämästä. Nälkäisen on vaikea arvostaa luontoa.”

Danumlaaksossa kenttätyötä tekevä Glen Reynolds taas sanoo, että ”ympäristöpalveluista maksaminen” on ainoa seikka, joka kallistaa vaa’an pois avohakkuiden ja öljypalmuviljelmien puolelta. Hän tarkoittaa keinoja, joilla eri yhteisöille, alueille ja valtioille maksetaan ekosysteemien säilyttämisestä terveinä ja toimivina. ”Ilman sitä Borneossa ei kymmenen vuoden kuluttua ole alankosademetsää.”

Vuonna 1997 allekirjoitetussa, kasvihuonekaasujen vähentämiseen tähtäävässä Kioton pöytäkirjassa ei kuitenkaan käsitelty palkkioita olemassa olevien metsien suojelemisesta eli ”metsien hävittämisen välttämisestä”, mutta joulukuussa 2007 Indonesian Balilla järjestetty kansainvälinen konferenssi otti asian esiin tarkastellessaan Kioton sopimusta ja sitä seuraavia toimia. Uusi lyhenne REDD (Reducing Emissions from Deforestation and forest Degradation) eli ”Metsäkadosta ja metsien laadullisesta heikkenemisestä johtuvien päästöjen vähentäminen” nousi ilmastokeskustelun kärkeen, ja borneolainen ympäristöväki näki sen oitis ehkä viimeisenä ja parhaana mahdollisuutenaan. Se tarjoaisi rikkaille maille mahdollisuuden hillitä ilmastonmuutosta maksamalla merkittävien trooppisten sademetsäalueiden suojelemisesta. REDD-suunnitelman toimeenpanon edessä seisoo valtava ongelmavyyhti, mutta Borneon metsien tuhoutumista seuraaville se on silti mahdollisuus.

”REDD on yksi suuri horisontissa näkyvä mahdollisuus”, sanoo CIFOR:n Frances Seymour. ”Puhutaanpa nyt suoraan: Miksi ihmiset kaatavat puita? Rahan vuoksi. Jos heille voi antaa mahdollisuuden ansaita saman verran jättämällä puut pystyyn, niin siinä on vastaus.”

Borneon luonnon suojelemisessa ei loppujen lopuksi ole kyse sademetsien kauneudesta, orangeista, norsuista tai edes öljypalmuista. Yksikään tapaamani luonnonsuojelija ei pitänyt öljypalmua lähtökohtaisesti pahana, ja useimmat olivat sitä mieltä, että teollisuus voi oikein toteutettuna hyödyttää köyhiä ihmisiä uhraamatta Borneon biologisia rikkauksia. Yksi SEKALA-ympäristöjärjestön perustajista, Anne Casson, kiteyttää asian ytimen: ”En usko kenenkään sanovan, että tänne ei saa tulla enää lainkaan öljypalmuja. Kysymys on vain siitä, minne niitä pitäisi istuttaa? Niiden sietäisi mennä metsäisten maiden sijaan jo heikentyneille alueille. Tähän asti öljypalmulupia on myönnetty miten sattuu huomioimatta ympäristöasioita. Tilanne voi muuttua, jos siihen on kylliksi poliittista tahtoa ja maankäytön suunnittelukin toimii hyvin.”

Kaikki riippuu kuitenkin yhdestä asiasta. ”Kyse on rahasta. Rahasta, rahasta ja vain rahasta”, Casson sanoo.

Tässä vähän toisenlainen unelma. Soratien varressa Etelä-Borneossa seisoo yhden huoneen kokoinen puutalo, jonka pihalla kasvaa muutama banaanipuu ja takapihalla vihanneksia. Mies pesee talon luona Yamaha Jupiter Z -moottoripyörää. Punainen pyörä kimmeltää auringossa, kun mies huuhtelee saippuaa pois.

Olkoon mies nimeltään vaikka Pak Wang. Uudella moottoripyörällään hän pääsee lähimpään kylään muutamassa minuutissa, eikä hänen tarvitse enää käyttää lähes tuntia kävelyyn. Kylässä hän voi tavata ystäviään, ostaa tarvikkeita, käväistä karaokebaarissa ja katsella televisiota setänsä ravintolassa. Hän voi tuntea olevansa osa maailmaa.

Pak Wang haluaa kännykän. Useimmilla hänen ystävistään on jo sellainen, ja jos hänelläkin olisi, hän saisi kuulla suunnitelmista ja kenties sopia tapaamisesta hedelmiä katukojussa kauppaavan kauniin Unitan kanssa.

Tässä viesti koko maailmalle: Jos haluamme suojella Borneon metsiä, säilyttää merkittävän osan sen ällistyttävästä biodiversiteetistä ja varmistaa orangeille pesäpaikkoja yöajaksi, sarvinokille hedelmiä syötäviksi ja liitosammakoille puita elinpaikoiksi, meillä on vain yksi vaihtoehto. Meidän on keksittävä miten Pak Wang pystyy ostamaan kännykkänsä. Kun hän on vienyt vihille kauniin hedelmänmyyjättärensä, heille on annettava mahdollisuus pitää lapsensa terveinä ja lähettää heidät koulutielle. Mahdollisuus hankkia parempi tulevaisuus ilman että heidän täytyy tehdä metsistä palmuviljelmiä tai steriilejä avolouhoksia.

Ja meidän on toimittava silloin, kun jotain suojeltavaa on vielä jäljellä.

• Edellinen Sivu 5 / 5