Uteliaat simpanssit

Kun tietoja Pohjois-Kongon ”uteliaista” simpansseista – jotka eivät olleet kokeneet kahnauksia ihmisten kanssa ja jotka eivät ilmeisesti tienneet ihmisiä olevankaan – kerrottiin ensimmäistä kertaa tässä lehdessä vuonna 1995, useampikin kädellistutkija suhtautui tietoihin ivallisesti. ”He kysyivät, että miten uteliaisuus määritellään”, sanoo 34-vuotias Sanz, joka toimii Washington-yliopiston professorina St. Louisissa. ”Dave-parka. Kun hän kertoi minulle näistä simpansseista, minäkään en uskonut.” Eri puolilta Afrikan keskiosia oli pitkään kuulunut hajanaisia huhuja pelottomista apinoista, jotka seurailivat tutkimusmatkailijoita ja käyttäytyivät kuin eivät olisi ennen nähneet ihmisiä, mutta kukaan ei voinut uskoa niitä olevan koko metsän täydeltä.

Goualougon kolmio ja laaja, asumaton Nouabalé–Ndokin kansallispuisto, johon Goualougo kuuluu, ovat niin syrjäisiä ja vaikeapääsyisiä, että ihmiset eivät ole niihin liiemmin koskeneet. Lähin ihmisasutus, noin 400 hengen bantu-bangombé-pygmikylä nimeltä Bomassa, on 50 kilometrin patikkamatkan päässä. Täällä ei ole salametsästäjiä, metsureita eikä edes satunnaisia vaeltajia. Ainoat ihmiset, joihin Goualougon simpanssit edes voisivat törmätä, ovat Morgan, Sanz ja heidän pieni tutkimusryhmänsä.

WCS, joka hallinnoi kahta kongolaista kansallispuistoa yhdessä maan hallituksen kanssa, oli alkujaan toivonut Goualougon kolmion jäävän täysin koskemattomaksi – eräänlaiseksi suojelualueeksi suojelualueen sisällä, jota edes tiede ei pääsisi pilaamaan. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat Kongon vuoden 1997 sisällissodan aikana. Tuolloin Congolaise Industrielle des Bois -metsäyhtiö (CIB), jolla on hakkuuoikeudet vieressä sijaitsevalle Kabon alueelle, rakensi maavallin puutavaran kuljettamiseksi Ndoki­joen poikki muutama kilometri etelään Ndokin ja Goualougon yhtymäkohdasta. Koska CIB hipoisi pian kolmion luonnollisia rajoja, WCS katsoi tarpeelliseksi pistää väkeään liikkeelle. ”Meidän oli peitottava metsäyhtiöt”, Morgan sanoo. Vuonna 1999 hän lähti Goualougoon yhden ainoan kongolaisen avustajan kanssa ja perusti yhden maailman syrjäisimmistä isojen apinoiden tutkimuskeskuksista.

Se, että Morgan yleensäkään pystyi sinnittelemään jumalan selän takana spartalaisissa oloissa ja olemattomalla logistisella tuella, liittyi vahvasti Sanziin, joka tuli Goualougoon vuonna 2001 ja on siitä lähtien ollut sekä Morganin työ- että elämänkumppani.

Kun kävin kolmiossa vuonna 2008, halusin nähdä mitä tuosta Eedenistä ja sen viattomiksi oletetuista asukkaista oli tullut. Goualougo on edelleen kädellisten ihmemaa, jossa elää uskomattoman tiheässä sekä gorilloja että simpansseja. Täällä tapahtuu paljon ja usein asioita, joita muualla Afrikassa on nähty vain harvoin. Morgan ja Sanz ovat seuranneet, kuinka simpanssit ja gorillat nakertavat hedelmiä yhdessä ja samassa puussa. (Tilanne ei aivan vastaa sitä, että leijonat ja lampaat torkkuisivat yhdessä, mutta kädellistutkijoiden silmissä se on aivan yhtä omituinen.)

He ovat nähneet simpanssien kääntävän kätensä kupiksi ja paukuttavan rintaansa kuin gorillanaapureitaan matkien. Goua­lougon kaikkein hätkähdyttävin havainto näinä vuosina on kuitenkin avartunut ymmärrys simpanssikulttuurista, monimutkaisten ”työkalupakkien” käyttämisen perinteestä. Morganin ja Sanzin vuosikymmenen kestäneen määrätietoisen tutkimuksen jälkeen Goualougon tarina ei enää kerro siitä, miten vähän simpanssit tietävät meistä, vaan enemmänkin siitä, minkä verran me nyt tiedämme niistä.

• Edellinen Sivu 2 / 5 Seuraava