Osa jäätiköistä katoaa kokonaan

Mahdolliset vaikutukset ulottuvat kauas jäätiköiden ulkopuolelle. Itse Tiibetin ylängöllä varsinkin kuivan pohjoisalueen asukkaat kärsivät jo ilmaston lämpenemisestä. Ruohostojen ja kosteikkojen kunto on heikkenemässä, ja niitä kevään ja kesän sulavesillä ruokkiva ikirouta on vetäytymässä korkeammalle. Tuhannet järvet ovat kuivuneet. Noin kuudennes ylängöstä on nyt aavikkoa, ja paikoin hiekkadyynit keinuvat ylängöllä keltaisena merenä. Alueen paimentolaiset ovat ajautumassa umpikujaan.

Ylängön etelälaidalla monet kylät taas kamppailevat liiallisen veden kanssa. Mingyongin kaltaisissa vuorikylissä jäätiköiden sulaminen on paisuttanut jokia, millä on ollut suotuisia vaikutuksia: viljelysala on kasvanut ja kasvukausi pidentynyt. Muutoksen hinta on usein kuitenkin kova. Mingyongissa tulvavedet ovat huuhtoneet pois pintamaata, muualla entistä suurempien sulavesimäärien sanotaan aiheuttaneen tulvien yleistymistä ja maanvyöryjä. Vuoristoihin Pakistanista Bhutaniin on syntynyt tuhansia jäätikköjärviä, joista monet saattavat olla varsin epävakaita. Yksi uhkaavimmista lienee Imja Tsho, joka sijaitsee 5 000 metrin kor­keudessa Nepalin Island Peakille johtavalla polulla. 50 vuotta sitten järveä ei ollut olemassa; nyt sulavesien paisuttama järvi on 1,6 kilometriä pitkä ja 90 metriä syvä. Jos se joskus murtaa löyhät moreeniseinämänsä, se hukuttaa alapuolellaan laaksossa sijaitsevat sherpakylät.

Tällainen tilanne, jossa vettä on yhtäällä liikaa, toisaalla liian vähän, on kuin pienoismalli koko laajasta ongelmasta. Vaikka sulavista jäätiköistä valuukin lyhyellä aikavälillä entistä enemmän vettä, kehitys ennakoi pelottavaa lopputulosta: Aasian suurimpien jokien ehtymistä. Kukaan ei osaa ennustaa, milloin jäätiköiden vetäytyminen etenee pisteeseen, jossa valumat vähenevät rajusti. Paikalliset olosuhteet ratkaisevat, kuluuko siihen 10, 30 vai 50 vuotta, mutta sen seuraukset ovat joka tapauksessa tuhoisat kautta valuma-alueen. Akuuttien vesikriisien ja sähkökatkojen lisäksi asiantuntijat ennakoivat ruuantuotannon romahdusta, laajaa ekologisten muutosten laukaisemaa muuttoliikettä ja jopa konflikteja Aasian valtioiden välillä.

Paimentolaisteltta on vain pieni valkoinen piste vihreän ja ruskean hallitsemassa maisemassa. 4 270 metrin korkeudessa sijaitsevalla preerialla, joka näyttää jatkuvan silmänkantamattomiin, ei näy mitään muuta merkkiä ihmisistä. Ajoneuvon kolistellessa kohti telttaa sen uumenista ilmestyy kaksi nuorta miestä, joiden pitkät mustat hiukset lepattavat vaakasuorina tuulessa. Veljekset Ba O ja Tsering kuuluvat tiibetiläispaimentolaisten katkeamattomaan sukulinjaan, joka on ainakin tuhannen vuoden ajan johdattanut laumojaan kesälaitumille Jangtsen ja Keltaisenjoen yläjuoksuille.

Sisällä teltassa Ba On vaimo ruokkii tulta kuivatuilla jakinlantapaakuilla ja hänen nelivuotias poikansa leikkii lampaanvillakerällä. Perheen matriarkka Lu Ji kirnuaa jakinmaitoa juustoksi keinuen edestakaisin hypnoottiseen tahtiin. Hänen takanaan seisoo kaksi kulunutta tiibetiläiskirstua, joiden päällä on pieni buddhalaisalttari: punainen rukousmylly, pari tuhruista tiibetiläistä tekstiä ja useita jakinvoikynttilöitä, joiden tulta ei päästetä koskaan sammumaan. ”Näin me olemme aina tehneet, emmekä halua minkään muuttuvan”, sanoo Ba O. Muutos voi kuitenkin olla väistämätön.

Ruohostot näivettyvät, kun kymmeniä vuosia jatkunut lämpeneminen muuttaa liikalaidunnuksen vauhdittamana preeriaa aavikoksi. Juomapaikat kuivuvat, ja nykyisin Ba O perheineen joutuu kulkemaan noin 50 kilometriä ylängön poikki päästäkseen kesälaitumille, joita ennen löytyi paljon lähempää. Eivätkä kaukaisetkaan laitumet pursua ruohoa. ”Ennen ruoho kasvoi niin korkeaksi, että lampaat saattoivat kadota sen sekaan”, Ba O sanoo. ”Nyt ruoho ei yllä edes niiden sorkkien yläpuolelle.” Perheen lauma on kutistunut 500-päisestä 120 eläimen kokoiseksi. Seuraava vaihe on mitä ilmeisimmin se, että he joutuvat myymään jäljellä olevan karjansa ja muuttamaan valtion uudelleenasutusleiriin.

Ilmastonmuutoksen tuomiin ongelmiin on Aasiassa reagoitu pääosin hitaasti ja pala kerrallaan, ikään kuin hallitukset haluaisivat jättää koko asian mieluummin länsimaille, jotka kasvihuonekaasut ilmakehään pumppasivatkin. Poikkeuksiakin on. Esimerkiksi Ladakhissa, rutikuivalla, täysin jäistä ja lumista sulavien vesien varassa olevalla alueella
Pohjois-Intiassa ja Pakistanissa, eläkkeellä oleva insinööri Chewang Norphel on rakentanut ”tekojäätiköitä” eli yksinkertaisia kivivalleja, jotka keräävät syksyn sulavesiä ja säästävät ne käytettäväksi alkukevään kasvukaudella. Nepalissa kehitetään kaukovalvontajärjestelmää, jolla ennakoidaan jäätikköjärvien murtumisriskiä. Sen lisäksi kehitteillä on teknisiä menetelmiä järvien tyhjentämiseksi. Tuhoisien monsuunitulvien alueilla esimerkiksi Bangladeshin suistoissa on kehitetty ”kelluvia kouluja”, jotta lapset voivat jatkaa koulunkäyntiään veneissä.

Kaikki edellä mainitut hankkeet kuitenkin kalpenevat Kiinassa käynnistetyn projektin rinnalla. Kiinassa on vähemmän vettä kuin Kanadassa mutta asukkaita 40 kertaa niin paljon. Kiina suunnittelee 59:ää tekojärveä Xinjiangin alueen aavikolle, aivan Tiibetin ylängön pohjoispuolelle, ottamaan talteen ja säilyttämään jäätiköiden sulavesiä. Eri puolille Tiibetiä on sijoitettu tykistöpattereita ampumaan pilviin sadetta edistävää hopeajodidia. Qinghaissa viranomaiset määräävät rapautuneita ruohostomaita käyttökieltoon siinä toivossa, että ne kuntoutuisivat. Paikoissa, joissa ruohostot ovat jo muuttuneet pensasaavikoiksi, viimeisten kasvien päälle on rullattu piikkilankaa estämään niiden lentäminen tuulen mukaan.

Madoin kaupungin lähellä kulkevan tien varressa on kaksi riviä vastavalmistuneita taloja: tiibetiläispaimentolaisille tarkoitettuja uudelleenasutuskoteja. Ne ovat osa valtavaa ja kiisteltyä hanketta, jolla valtio pyrkii vähentämään Kiinan kolmen tärkeimmän joen – Jangtsen, Keltaisenjoen ja Mekongin – lähteiden tienoon ruohostoihin kohdistuvaa painetta. Lähes puolet Qinghain maakunnan 530 000 paimentolaisesta on perinteisesti asunut kyseisillä alueilla. Kymmenien tuhansien paimentolaisten on ollut jo pakko jättää elämäntapansa, ja lisää muuttaa jatkuvasti – ehkä vielä joskus Ba Onkin perhe.

Päivä ei ole vielä puolessakaan 16 miljoonan asukkaan Delhissä, alle 300 kilometrin päässä Himalajan jäätiköistä, mutta paahtava helle on kohottanut lämpötilan Nehru Camp -nimisen slummin kapeilla kujilla jo yli 40 asteeseen. Chaya, 25-vuotias ennustajan vaimo, on kamppaillut jo seitsemän tuntia saadakseen vettä, joka vielä tänäkin päivänä ohjaa tämän ruuhkaisen kaupungin elämää – ja antaa esimakua siitä, mitä vaikutuksia Tiibetin veden ja jään hupenemisella voi olla.

Chayan päivä alkoi paljon ennen auringonnousua, kun hän ja hänen viisi lastaan säntäsivät pimeyteen kädet täynnä muoviastioita. Sarastuksen jälkeen slummissa levinnyt huhu hanasta, josta saisi juoksevaa vettä, sai Chayan ryntäämään paniikissa pitkin ahtaita kujia. Aurinko korventaa jo taivaalla ja hänen astiansa ovat yhä tyhjät, mutta hän joutuu palaamaan hetkeksi kotiin lepäämään. Kysyn, onko hän syönyt vielä mitään, ja hän vastaa nauraen: ”Emme ole vielä edes juoneet teetä.”

Yhtäkkiä kuuluu huutoja – joku on nähnyt vesirekan. Chaya ponkaisee pystyyn ja liittyy vyöryvään ihmismassaan. Joukko poikia kiipeää säiliöauton päälle, työntää letkuja sisään ja valuttaa vettä alempana huutavien ja tönivien naisten astioihin. Säiliö tyhjenee kuudessa minuutissa. Chaya ehti paikalle liian myöhään ja joutuu lähtemään seuraavan huhun perään.

Veden kysyntä ylittää Delhissä tarjonnan jo yli miljardilla litralla päivässä, minkä lisäksi vedestä noin 40 prosentin arvioidaan kuluvan hukkaan epätasaisen jakelun ja vuotavan infrastruktuurin vuoksi. Reilut kaksi kolmasosaa kaupungin vedestä otetaan Yamunasta ja Gangesista, jotka taas saavat vettä Himalajan jäistä. Jos nuo jäät katoavat, vedensaanti vaikeutuu väkisinkin. ”Edessämme on kestämätön tilanne”, sanoo delhiläinen ympäristöaktivisti Diwan Singh. ”Pian – ei 30 vaan 5–10 vuoden kuluessa – veden puute johtaa kansanvaelluksiin.”

Ahtaalla kujalla lähellä yhtä Nehru Campin viimeisistä toimivista hanoista, joista saa vettä tunnin ajan päivässä, mies tinttaa jonossa etuilevaa naista kasvoihin niin, että niihin jää sinipunainen mustelma. ”Heräämme joka aamu taistelemaan vedestä”, sanoo kaaosta sivusta seuraava astrologi Kamal Bhate. Tämä kahakka tyyntyy huuteluksi ja osoitteluksi, mutta joskus yhteenotot johtavat kuolemaan. Vähän matkan päässä sijaitsevassa toisessa delhiläisslummissa nuijittiin hiljattain hengiltä nuori poika, joka oli yrittänyt etuilla vesijonossa.

Jokien kuihtuessa konfliktit saattavat levitä muuallekin. Sekä Intiassa, Kiinassa että Pakistanissa ruuantuotantoa pitäisi lisätä valtavan ja alati kasvavan väestön ruokkimiseksi, mutta ilmastonmuutos ja vähenevät vesivarat saattavat kutistaa Etelä-Aasian viljasatoja viidellä prosentilla kolmen seuraavan vuosikymmenen aikana. ”Kiistely yhteisten vesivarojen käytöstä lisääntyy. Luvassa on poliittisia vääntöjä maanviljelijöiden, viljelijöiden ja kaupunkilaisten sekä inhimillisten ja ekologisten vesitarpeiden välillä”, ennakoi Kalifornian Oaklandissa toimivan Pacific Instituten puheenjohtaja ja vesiasiantuntija Peter Gleick. ”Ja arvelen entistä useampien kiistojen muuttuvan väkivaltaisiksi.”

Varsinaiseksi haasteeksi muodostuu vesikonfliktien pysäyttäminen valtion rajoille. Keski-Aasiassa hälytyskellot varoittelevat jo siitä mahdollisuudesta, että köyhät mutta paljon jäätiköitä omaavat valtiot, kuten Tadžikistan ja Kirgisia, saattavat jonain päivänä rajoittaa veden virtausta kuiville mutta öljyä omistaville naapureilleen, kuten Uzbekistanille, Kazakstanille ja Turkmenistanille.

Tulevaisuudessa Pakistanin ja Intian välinen rauha voi riippua yhtä paljon vedestä kuin ydinaseista, koska jäätiköistä riippuvainen Indus on niiden yhteinen vesilähde. Suurin kysymysmerkki leijuu kuitenkin alueen suurimpien jokien lähteitä hallitsevan Kiinan yllä. Sen päätös padota Mekong on raivostuttanut alajuoksun suunnassa olevia maita. Jos Peking toteuttaa suunnitelmansa Brahmaputran virtaussuunnan muuttamisesta, se saattaa provosoida Intiaa juuri sillä alueella, jolla nämä kilpakumppanit sotivat vuonna 1962.

Nehru Camp -slummin väki ei ehdi murehtia geopoliittisia ongelmia kuumeisen vesijahtinsa lomassa. Iltapäivällä yksi slummin kupeessa oleva hana avataan yhtäkkiä ja Chaya pääsee palaamaan kotiin voitokkaana 40-litrainen astia täynnä vettä. Vesi on likaista ja kitkerää, eikä keittomahdollisuuksia ole. Nyt Chaya kuitenkin voi vihdoin tarjota lapsilleen päivän ensimmäisen aterian: palan leipää ja muutaman lusikallisen linssipataa. ”Heidän pitäisi olla koulussa, mutta me ajamme heitä jatkuvasti etsimään vettä”, Chaya sanoo. ”Meillä ei ole vaihtoehtoja.”

Tiibetiläinen viljelijä Jia Son ei ota riskejä. Hän lähtee joka vuosi pyhiinvaellusmatkalle Kawagebon ympäri. Hän ei enää metsästä eikä kaada puita. ”Mikään ei muutu paremmaksi, ennen kuin pääsemme eroon materialistisesta ajattelusta”, hän sanoo.

• Edellinen Sivu 2 / 2